Olen laatinut tälle merkinnälle jo kolme erilaista alkua. Pyyhin ne kaikki pois, sillä niistä jokainen tuntui teennäiseltä ja yltiöyritteliäältä. Kirjoittamiseni ei ole koskaan ollut näin tyrmistyttävän tiiviissä tahmassa. Enkä tarkoita vain tätä aamupäivää: tahmeus ja työläys ovat valuneet tekstiini jo kuukausien ajan. Sanat kuin pikkulinnut tulivat ennen kutsusta luokseni, nykyisin ne pyrähtelevät pakoon jo kauan ennen ulottumisetäisyyttä.
Siksi en tänään juurikaan kirjoita. Onneksi voin kuitenkin näyttää.
Noin kuukausi sitten vierailimme mieheni kanssa tättäräisten mailla. Tämä topakka, hyväntahtoinen pikkulintu Pyhä-Luoston kansallispuiston ensimmäisessä yöpymispisteessä valloitti sydämemme. Tunnistan perustiput, västäräkin keltasirkun varpusen talitiaisen, mutta tästä yksilöstä en uskaltanut lausua valistuneita veikkauksia. Luultavasti se kuului perustipun serkkuihin, hömötiaisiin vaikka, mutta minä sen enempää kuin mieheni - joka kutsuu kaikkia siivekkäitä vilpittömän vakuuttuneena punatulkuiksi - ei keksinyt otukselle muuta nimeä kuin sen osuvimman: tättäräinen.
Teimme siis Lappiin tättäräisten ja kuukkeleiden keskuuteen neljän päivän ja neljän yön vaelluksen. Emme pitäneet kiirettä. Kolusimme pääreitiltä erkaantuvia sivupolkuja ja tuntureita. Minä valokuvasin, mieheni siirteli mättäistä märkiä, raskaita mustikoita suuhunsa. Muistimme säännöllisin väliajoin tankata suklaalla ja pähkinöillä. Ihailimme ruskan värejä ja nautimme.
Näin:
Siinä oli aapasuota. Sumuasussaan erittäin kiehtovaa maisemaa.
Seuraavaksi vähän 220 metriä syvää Isokurua, Suomen suurinta, joka tosiaan oli melko vaikuttava:
Noitatunturi, minne johti suoraviivainen nousu ja haastava kivikkoinen polku (tai oikeammin suunnan osoittavien tolppien jatkumo halki kivikon), osoittautui yhdeksi retken kohokohdista.
Törmäsimme myös ihastuttavaan ja hämmästyttävään otukseen, jonka kerrottiin olevan Lapin noita.
Sitten sekalaisessa järjestyksessä yleisiä poimintoja vaelluksen varrelta:
Kuvista viimeisessä ylitämme taas suota, jonka keskellä metsäsaarekkeen vieressä törröttää lato. Oli kuulemma reliikki ajoilta, jolloin talonpojat niittivät soilta muonaa karjalleen. Eipä käy kateeksi niissä hommissa huhkineita!
Ihan joka päivä ei sää suosinut. Mutta mikäs sen ihanampaa kuin raikas syyssade! Mieheni muuntautui rinkkoineen ja sadeviittoineen animehahmoksi, joka kannatteli viitanlievettään estääkseen sadevettä valumasta suoraan housuilleen. Lisäksi juuri sateella löysimme polulta joltakulta toiselta tipahtaneen karkkipussin! Jossa oli vielä karkkia jäljellä!
Telttaa kannoimme mukana muodon ja uskottavuuden vuoksi. Tosiasiassa yövyimme laavuissa, joita oli ripoteltu reittien varsille miellyttävin välimatkoin. Tilaa oli yllättävän hyvin; pahin ruskaruuhka taisi sijoittua Lapin pohjoisempiin kansallispuistoihin.
(Ilman kirjaa en lähde edes erämaahan.)
Sitten kävi se, minkä takia paluumatkalla Oulussa hankin uudet vaelluskengät. En astunut vahingossa ohi pitkospuiden, en kahlannut yli joen, ja silti kastelin kenkäni. Sukat loiskuivat jalkineissa, kun päästiin tulille. Kuivaussalonki siis pystyyn.
Paikalliset eläinhahmot, joista valtaosaan tutustuimme Ukko-Luostoa huiputtaessamme, tuottivat minulle rajatonta iloa.
Suuresti ilahduin myös soreahiirenportaasta, saniaisesta, jota kasvoi kosteissa notkelmissa. Hauska rehu, vielä hauskempi nimi.
Lopuksi viimeisen vaelluspäivän tunnelmia:
Luostolta takaisin Pyhälle, missä automme odotti, liftasimme. Matkalla Ouluun lähinnä haisimme. Savu ja hiki ja vettyneet kengät, kaikki ne päivät joiden aikana olimme peseytyneet korkeintaan ja varsin satunnaisesti kasvojen ja käsien seuduilta, mikä ihana autuas luonnontila, ja miten kiitollisena sitä sen jälkeen sukeltaakaan lämpimään suihkuun.
Sillä lailla! Näin ollaan kaikki päästy käymään pohjoisessa. Kannattaa mennä joskus henkilökohtaisestikin, ja eritoten suosittelemme ruskan aikaa syyskuun puolivälin tietämillä.
