Uhanalainen laji

Paljon ajetaan nyt oikeuksia. Ajetaan pakolaisten, seksuaalivähemmistöjen ja eläinten oikeuksia. Ajellaan omaishoitajien ja vankien oikeuksia. Mutta ajaako kukaan hitaiden oikeuksia? Näin kuntavaalien aikaan siinä olisi ollut terävänäköisellä ehdokkaalla paikka iskeä. Olisin äänestänyt.

Kerran sukulaistyttö keksi kesäisenä saunailtana ehdottaa, enkö lähtisi mukaan Snapchattiin. Vähänpä tiesi, kenelle tarjouksensa teki.

Syvästi ja intohimoisesti vihaan ajatusta sosiaalisen median kanavista, jotka perustuvat nopeuteen. Päivitysten pitää olla lyhykäisiä, jotta ne voi rivakasti plärätä, skrollata, vilkaista alta pois, mitähän termiä siellä nykyisin käytetään, tuskin kukaan lukemisesta tai katsomisesta puhuu. Nopeassa maailmassa ei ole aikaa toteuttaa näin perinpohjaista hartautta pursuavia tekoja. Minä näitä teon sanoja vielä rohkeasti viljelen, mutta minä en olekaan nopea.

Läpikypsä tampio minä sen sijaan olen, monessakin asiassa, mutta nyt on sopivaa viitata sosiaalisten viestimien ja tampiouteni välisiin lujiin sidoksiin. Sosiaalisten viestimien meluavalla pelikentällä, toisiaan tallovien some-aktiivien läkähdyttävässä tungoksessa minä olen tampio.

Lukeudun juuri ja juuri Facebookin käyttäjäksi. Puhelimessani toimii WhatsApp. Osaan käyttää sähköpostia, kynää ja postimerkkejä.

Meriittini loppuvat traagisesti tähän. Instagram, Twitter, Snapchat, ja mikä on se josta julkaistu aineisto katoaa muutamassa tunnissa? Mitä muita niitä oli? Lasketaanko YouTube samaan sarjaan? En käytä näistä ainoatakaan.

(Saakohan Spotifysta ja Skypestä säälipisteitä?)

Facebook ei edes ole mikään nykyajan meriitti. Se on niiden muinaishistorian jäännösten suosima foorumi, jotka jotenkin selvisivät viime vuosituhannelta tähän päivään. Minä heidän mukanaan.

Erään huomion tein vuosi pari sitten, kun Facebookiin ahkerasti elämästäni kirjoittelin: viittä riviä pidempiä päivityksiä ei enää luettu. Tai luettiin, mutta viiden rivin lukijat osoittivat toiminnallaan poikkeuksellista sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja periksiantamattomuutta.

Jos päivitys ylsi kymmeneen riviin, teki mieli rauhoittaa jokainen ilmaantunut lukija. Tällä tavalla uhanalaisille lajeille niiden pelastamiseksi käsittääkseni tehdään.

Aikamme rohkaisee marssitahtiin, jonka tiimellyksessä ei pysähdellä metrisiä blogipostauksia pureskelemaan. Lautaselle on saatava jotakin nopeasti hotkaistavaa, helposti sulavaa ja aikataulujen saumakohtiin notkeasti solahtavaa.

Jokin ajatuksessa nyppii. Minä olen hidas jo periaatteellisista syistä. Osoittaakseni, että niinkin voi tehdä. Sellaisiakin vielä on. Meitä jotka keskitymme siihen mitä teemme. Voisiko joku rauhoittaa meidät, lajimme viimeiset? Rauhoittaa meidät rauhassa lukemaan lehtemme uutterassa kahdessa tunnissa? Rauhoittaa meidät rauhassa harjoittamaan viisitoistaminuuttista valintaamme kirjakaupassa kahden erivärisen vihon välillä? Voisiko joku rauhoittaa meidät leipomaan, kirjoittamaan postikorttia, töhertämään sen ripsivärin kanssa? Sovittamaan putiikin kaikki jalkineet, vaikka hyvät on jo löydetty? Kiertämään ne laitimmaisetkin kirpputoripöydät? Istumaan rantatöyräällä? Istumaan vain. Istumaan ja kuuntelemaan merta.

Huuhaata ja höttöntöttöä. Yhteiskunta ei pyörisi kaltaisteni varassa. Mutta kaltaisiani sopii ahtaa jatkossakin ryntäilijöiden joukkoon pohtimaan kaupassa käsi poskella, ottaisiko vielä kolmannenkin maitotölkin. Tuomme kuvaan ilahduttavaa tasapainoa ja lupauksenpoikasen siitä, että elämästä on mahdollista suoriutua hitaamminkin. On mahdollista tehdä asioita alusta loppuun. On mahdollista olla ryntäämättä elämäänsä päästä päähän. Ja yllätys yllätys: sitä saattaa huomata jotakin sellaista, minkä ohi kiireisempi puskee hiki roiskuen.

Ai niin. Perheenäideillä ja -isillä voisi olla tästä muutamakin parahdus parahdettavana. Ei hätää. Kirjoitan aiheesta uuden tekstin sitten, kun itse pyöritän lapsiperheen arkea.

Jos ehdin.



P.S. Tutkinnallisista syistä hakeuduin Facebook-tililleni tarkistamaan faktani yli viiden rivin päivityksieni lukijoista. Häkeltyneenä totesin, ettei pelkkä päivityksen pituus aina näytäkään vaikuttaneen lukijamäärään. Mutta koska tämä vesittäisi keskeisen argumenttini, kirjaan tämän tänne lopun poistettuihin kohtauksiin siinä toivossa, ettei kukaan kiireisen maailman asukki jaksa tänne asti lukea.

Munkki ja kuorrute

Perjantaiaamuna mieheni tyhjensi tiskikoneen.

En oikeastaan ole huolissani siitä, mistä desilitran mitta ja eväsrasia löytyivät. Avoimesti tunnustan itse kumonneeni mustapippuria pullataikinaan ja yrittäneeni tosissani pestä hiukseni meikinpoistoaineella. Sellaiset ovat käypiä tositteita inhimillisyydestämme.

Huoleni kohdistuu mieheni ilmeeseen, kun kutsuin hänet katsomaan löydöstäni. Se ilme oli aidosti hölmistynyt, teeskentelemättömän hämmentynyt. Miten ne tuonne pääty? ei ole vastaus, jonka miehensä päänsisäisestä maailmasta levottomuutta kokeva vaimo haluaa kuulla. Vaimo haluaa kuulla ilahtuneen Ai tuonneko ne joutu! tai rauhoittavan Piti saada kädet äkkiä tyhjiksi, mikä olisi tietenkin aukottomasti selittänyt sen, miksi puolisoni ylipäätään seilaili makuuhuoneessamme tyhjentäessään astioita tiskikoneesta, joka muistaakseni sijoitettiin käytännön syistä useita kuukausia sitten keittiöön. Olemme jopa niin mielikuvituksettomia, että säilytämme astioitammekin keittiön kaapeissa. Oletan, että miehenikin on tämän havainnut.

Puolisoni ei yrityksistään huolimatta saanut palautettua mieleensä, miten oli tullut kantaneeksi kuvassa näkyvät astiat vaimonsa vaatekomeroon. Ja se juuri on jutun juju.

Mieheni muisti ällistyttää minua kerta kerran perään uudestaan. Olen jo tottunut hänen nauruunsa (joka sivumennen sanoen on vastustamaton), hänen teoreettiseen insinöörinälyynsä, hänen äkämystymisherkkyyteensä nälkäisenä. Mutta hänen muistinsa ei petä: se tyrmää minut yhä uudestaan juuri sillä, miten usein se pettää.

Olen iloinen siitä, että miehelläni on minut. Hänen elämänsä olisi merkittävästi epäkäytännöllisempää ja konstikkaampaa ilman minunlaistani kävelevää muistilappua.

Iloni on luonnollisesti falskia lajia: toista vaakakuppia kiskoo alas oma raskas osani. On työlästä olla se, joka muistaa paremmin. Se, joka muistaa paremmin, turhautuu useammin. Yrittäkää itse iloita oman muistinne terävyydestä tilanteessa, jossa kolmatta kertaa samana päivänä etsitte avaimia, puhelimia, hammastahnoja ja henkilöautoja. (Ja desilitran mittoja, sillä ette ymmärtämättömyyttänne hoksanneet aloittaa etsintöjänne vaatekaapista.) On odottamattoman vaikeaa kokea aitoa riemua oman muistin näyttelykelpoisuudesta, kun mies tunnustaa unohtaneensa jättää tärkeät kirjekuoret tärkeiden ihmisten postilaatikoihin, vaikka häntä asiasta juuri muistutettiin. (Mikä saattaa johtaa siihen, että  mies insinöörinrakenteestaan huolimatta posottaa koko 30 kilometrin matkan takaisin postilaatikoiden sijaintipaikkakunnalle pelkästään korjatakseen virheensä.)

Mieheni on lainannut kirjastosta muistinparannusaiheista kirjallisuutta. Toistuvasti hän vakuuttaa, ettei mahda piirteelleen mitään. Ja minä, tilanteen epätasapainoisuuden tiedostaessani, annan hänelle tasoitusta. Näin rakastavan vaimon kuuluu tehdä.

Joten minä olen hidas.

Uskon, että hitauteni antaa miehelleni yhtäläiset mahdollisuudet turhautumiseen kuin hänen hajamielisyytensä minulle. Kun eteisestä kuuluu, lähdetäänkö jo (lausujana minä), mieheni ei vielä liikahdakaan sohvalta. Hän hyvin tietää, että keksin vielä kohkata siellä ja kolistaa täällä, tulla toisiin ajatuksiin pukeutumiseni suhteen, järjestää jääkaapin uudestaan, kastella kukat ja käydä pissalla. Vasta, kun seison olohuoneen ovensuussa kengät jalassa, puolisoni panee kirjansa tai puhelimensa pois ja vetää takin päälleen. Sillä hän kuuluu siihen mystiseen, kiehtovaan, äimistyttävään rotuun, joka saa itsensä seitsemässä sekunnissa valmiiksi.

Ja mikä sen herttaisempaa! Täydennämme toisiamme kuin kuorrute munkkia! Eikä se ole lainkaan niin auvoisaa kuin miltä kuulostaa! Toisen ihmisen täydentäminen on täyttä työtä!

Tärkeä taso

Olen ollut naimisissa viisi kuukautta ja 12 päivää. Eilen saavutin puolisoni kanssa avioliittomme kannalta ratkaisevan merkkipaalun. Vastasin mieheni esittämiin rakentaviin ajatuksiin mitään tarkoittamattomalla mölinällä.

En tiedä, kauanko parisuhteissa viihtyvillä yleensä menee tämän tason saavuttamiseen. Toivon, että terhakat yliopisto-opiskelijat, joilla ei ole mikään kiire valmistua työttömiksi, käyttävät kaiken mahdollisen ajan, tarmon ja tarjolle asetetut resurssit perehtyäkseen aiheeseen ja laatiakseen siitä pro gradu -tutkielmansa. Ilmoittaudun haastateltavaksi. Uskon edenneeni tässä asiassa selvästi keskiarvoa rivakammin.

Mieheni on hyvä ihminen, joka ei missään tilanteessa ansaitse tulla päin näköä mölistetyksi. Minä puolestani olen esimerkillinen vaimo, joka muistaa kehua itsessään useimmiten vuorovaikutustaitojaan. Erityisesti työhakemuksissa on tärkeää pitää meteliä omista olemassa olevista, toivottavista, todennäköisistä ja työn alla olevista kyvyistä. Vuorovaikutustaidot ovat keskeinen osa kattavaa itsekehupakettia.

Olen todella hyvä herrastelemaan paperilla. Olen ihan uskomattomia asioita, sopeutuvainen kuin kameleontti mutta joutuisampi, joustava kuin vieteri mutta hallitumpi, luova kuin Vincent van Gogh mutta vähemmän hullu. Puhumattakaan niistä vuorovaikutus- ja neuvottelutaidoista, joilla kaikesta päätellen käytäisiin sutaisemassa rauha Syyriaan ja löydettäisiin muissakin kinkkisissä tapauksissa aina kaikille sopivat ratkaisut ilman että kukaan joutuisi tuhlaamaan aikaansa ikäviin kompromisseihin.

Mikään edellisistä ei tietenkään pidä paikkaansa. Suhtaudun muutoksiin niin kuin terveen ihmisen kuuluu, eli en halua niitä tielleni tarkoin järjesteltyä päätäni sekoittamaan. Onneksi muutoksiakin on monenlaisia. Hallitsen konstitta tunteeni sellaisissa sopeutumista vaativissa tilanteissa, joissa päivällishernekeitto vaihtuu uuniloheen ja tylsä small talk aitoon vuorovaikutustaitoja mittaavaan keskusteluun, kuten mieheni kanssa eilen kävi. Minun ei siis tarvitse hakemuksessani valehdella.

Joustavuutta harjoitan valikoidusti, hallittu olen lähinnä nukkuessani, luovaksi kutsun itseäni koska neuloin kerran sukan jota kukaan ei sukaksi tunnistanut, eikä hulluuskaan niin paljon vähäisempää ole kuin maailmankuululla taidemaalarilla mutta käsittääkseni eri lajiketta kuitenkin. Joutuisa en ole ikinä. Paitsi edetessäni oletettua keskiarvoa sukkelammin parisuhteen tasolle Tuntemattomalla kielellä molottaminen, jolla eilenkin lähdin keskustelua mieheni kanssa rakentamaan ja hänen löysähköille ajatuksilleen rohkaisevaa kritiikkiä tarjoamaan. Tämä toimikoon parhaana näytteenä markkinoimistani vuorovaikutustaidoista.

Lehdestä sitten luin, että kun työhaastattelussa kysytään heikkouksia, niistä kannattaa rehellisesti kertoa. Vikojeni luetteloinnissa olen sentään luontaisesti lahjakas. Paperilla rehentelen niin että joku saattaa luulla rehentelyyn olevan aihettakin, kasvotusten keräilen nolona läjään kaikki ammottavat puutteeni ja sysään ne pöydälle itseni ja haastattelijan väliin, koska teeskentelyn lyhytkin oppimäärä jäi minulta teini-iässä kesken.

Toistaiseksi en ole kuitenkaan vastannut yhteenkään haastattelukysymykseen muilla kielillä kuin suomella mölisemällä. Siihen nähden, kuinka pian eiminkäänkielinen mölinä vyöryi kuvaan avioliitossani, pidän tätä merkittävänä saavutuksena.