Iglu Himalajan katveessa

Törmäsin taannoin kirjablogiin. Sen nimi on Kirjojen keskellä. Blogin pitäjän nimi on Maija. http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/

Viime vuonna Maija luki 82 romaania. Edellisenä vuonna 94. Sitä edellisenä 145.

Muutamissa kirjoista antamissaan arvioissa Maija valittelee lukujumia. Lukujumia. Maija, joka lukee vuodessa 145 romaania, ehtii siis kaiken kiireensä keskellä harrastaa vielä lukujumia.

Jossakin vilahtaa maininta miehestä ja lapsista. Maijalla on siis mies ja lapsia, ja silti hän lukee vuosittain keskimäärin 70 kiloa kaunokirjallisuutta, jonka palanpainikkeena hän nielaisee kevytrakenteisempia sarjakuvia, runoja ja lastenkirjoja.

Luultavasti Maijankin pitää syödä. Ehdottomasti Maijan pitää peseytyä. Peseytyminen on yleensä kerta- tai kaksikertaluontoista per vuorokausi, syömiseen pitää paneutua monta kertaa enemmän vastaavan aikamääreen sisällä.

En saa sovitettua näitä toimenpiteitä Maijan kiireiseen aikatauluun. Ehkä hän on yliluonnollinen ihminen, jonka keho puhdistaa ja ruokkii itse itsensä.

Minäkin rakastan kirjoja. Lukeminen on pitkäikäisin ja rakkain harrastukseni. Viimeksi tänään haaveilin iglusta, joka on rakennettu kirjoista. Minä asuisin siinä.

Äkkipäätä voisi siis otaksua, että minulla ja Maijalla on paljon yhteistä. Hän varmasti ilahtuisi mahdollisuudesta rakentaa oma kirjaiglunsa minun igluni naapuriin. Voisimme vaihdella iglujemme rakennuspalikoita. Keskustella niistä. Käydä päivisin kirjanmetsästysretkillä kuin kunnon eskimot ainakin. Käpertyä iltaisin iglujemme turvaisaan kohtuun upottautumaan milloin minkäkin seinän kirjalliseen tarjontaan.

Meissä olisi kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero. Siinä missä Maija olisi ahminut iglunsa seinävalikoimista jo puolet, minä mussuttaisin ensimmäisen kirjani ensimmäistä lukua. Sillä istu ja pala, minä olen hitain tuntemani lukija.

Yöpöydältäni kohoavat kirjojen Pyreneet, lukulistaltani pullistelee Himalaja. Joka vuosi, joka kuukausi julkaistaan uusia loistavia teoksia. Vuoristot sen kuin mittavoituvat, kohtuuttoman piittaamattomina siitä että täällä puuskuttaa yksi hitauden maisteri, perusteellisuuden dosentti - arvonimiä on kertynyt - jonka kapasiteetti töin tuskin riittää ensimmäiselle vuoristopolun opastetaululle.

Lyhyen matikan muinaisjäännös päässäni väittää, että jos lukee hitaasti, ehtii lukea vuodessa jokusen kirjan. Jos lukee nopeasti, ehtii lukea 145 kirjaa.

Pakko rauhoittua. Hengittää syvään ja ymmärtää, että ahdistus ei lisää lukunopeutta, eikä sillä ole myönteisiä vaikutuksia lukunautintoon.

Eikä ainakaan pidä mennä katsomaan Kirjojenkeskellämaijan seuraamia blogeja. Muuten saattaa valjeta, että työllistävän perheen, taukoamattoman lukemisen ja täsmällisen blogin pitämisen lisäksi Maija ehtii seurata sataaseitsemääkymmentäviittä eri blogia.

Nimistä päätellen valtaosa blogeista on kirjallisuusaiheisia. Minä en uskaltanut klikata auki yhtäkään, koska sitten pitäisi klikata auki toinen ja kolmas ja kaikki, koska sellaista on olla minä, ja jossakin blogissa joku voisi kertoa lukevansa vuodessa 250 kirjaa siinä perheen, työn ja parvekerosmariinien harventamisen ohessa, ja miten minä sen kestäisin? On niillä rajansa huonommuudentunteillakin.

Liian paksu perhoseksi

Monia pöhlöjä riitoja on kokeiltu, mutta tämänaamuinen oli mahdollisesti pöhlöin kaikista. Ei siksi että aihe olisi ollut pöhlö - aihe ei yltänyt pöhlöön. Se oli säälittävä. Säälittävistä aiheista saa kuitenkin taituruudella taikinoitua pöhlöjä riitoja.

En päästä sua ennen kuin sanot, puolisoni intti. Sano se.

Pyristelin, rimpuilin, me naisethan sen osaamme. Tukkani riippui märkänä, luumunvärinen pyyhe riippui ympärilläni, minä riipuin kuin nahistunut kukka itseni yli. En halunnut sanoa. Sanat olivat paksuja liukkaita toukkia kurkussani, kurkku täynnä limaisten toukkien vastahakoisuutta kuoriutua.

Edessämme oli eteisen peili, korkea, kiistaton. Olin astunut suihkusta, pysähtynyt, katsonut itseäni. Liimannut huomiotarrat tänne, tuonne, ylös, alas. Puristellut lihaani, huomiotarra tähän tähän tähän ja tähän.

Mieheni näki projektini, tarroja läiskivän katseeni. Hän tuli. Hän otti syliinsä. Hän sanoi: Sano perässä. Minulla on kaunis vartalo.

Ei siitä riitaa tullut. Se, mikä seurasi, ei ansaitse riidan arvonimeä.

Kauanko painiskelimme siinä, kaikki neljä, me ja meidän peilikuvamme. En pystynyt rykimään toukkia kurkustani, lykkimään niitä eteenpäin kielelläni, puristamaan niitä suustani. En jaksanut uskoa niiden sisältämään lupaukseen, siihen joka kantaa perhosia limaisen ulkokuoren alla.

Jossakin vaiheessa me sitten lopetimme, ei eteisessä peilin edessä voi koko lauantaipäivää painia.

Vuosia sitten olin teini (mikä ei ole oma vikani, kaikki jotka ovat koskaan olleet teinejä tietävät, että jokainen joutuu joskus rämpimään sen huuruisen hyllyvän suon läpi). Kerran, silloin teini-iässä, eräs läheiseni sanoi minulle yhtenä kesäiltana, että kannattaa muuten pitää varansa. Kun kilot alkavat karttua, ne karttuvat nopeasti.

Tässä se yhä on. Se kesäilta. Se on niveltynyt minuun kuin köynnöskasvi, villiviini, tahmeat rihmat solujen, kudosten ja asenteiden ympärille kiertyneinä. On mahdotonta ottaa sen latvasta kiinni ja nykäistä, vetää varovasti koko köynnös minusta kuin savikka perunapellosta, juurineen kaikkineen, tyydyttävänä kokonaisuutena. Se ei tule. Kisko miten mielit, se ei irtoa. Saat ehkä nypättyä irti muutaman senttimetrin itseinhoa, ja siihen työsi jää, turhauttavaan riipimiseen, lehtien sinkoiluun, tahmeisiin sormiin. Mutta juuri pysyy. Köynnös kiristyy. On mahdotonta yrittää repiä irti jotakin, mikä on ujuttautunut osaksi kaikkea.

En syytä läheistäni, joka tuona kesäiltana painavan köynnöksensiemenen pudotti. Hän ei tarkoittanut kylvää köynnöstä. Hän ei tiennyt mitä teki. Ehkä hän oli unohtanut, mitä on olla teini.

Istuuduin aamiaispöytään. Katsoin miestäni pöydän yli. Näin hänen alakulonsa, avuttomuutensa, hänen pettymyksensä. Hänen mielikseen, miksi en sanoisi hänen mielikseen.

Sillä hän on oikeassa: Valta on minulla. Minulla on valta muuttaa käsitykseni itsestäni, valta kasvaa asenteitani isommaksi, yhtä kesäiltaa isommaksi. Minulla on valta myrkyttää köynnös irti itsestäni. Minulla on valta käyttää tai jättää käyttämättä sanoja. Olen sitä mitä uskon olevani. Ja sanat tekevät siitä totta. Toukista poksahtelee perhosia.

Mutta joskus. Joskus on helpompaa rakastaa kaikkia muita paitsi itseään.

Suurin haaste on hyväksyä omat monttunsa. Omat kielekkeensä, myhkyränsä ja rotkonsa. Ja silti pitää itseään rakastamisen arvoisena.

Aurinko valui aamiaispöydälle, kieriskeli leikkeleiden välisissä solissa, hinkkasi kylkeään maitotölkkiin. Muotoilin niin rehellisen virkkeen kuin pystyin.

Haluan opetella uskomaan, että sinä näet minut kauniina.

Minusta se oli aika paljon luvattu. Sehän tarkoittaa, että minussa on halu uskoa paljon suurempaan. Siihen, että rakkaudella on voima muuttaa ihmistä.

Sangollinen onnea

Joen musta kieli lipoo lumisia penkereitä. Vesi vyöryy ohi rantasaunan, karkaa kieppuen metsään.

On iltapäivä, huhtikuun aurinko kuin männynoksiin takertunut tennispallo. Nuotio savuttaa. Vesi kiehuu pannussa, makkarankuoret napsahtelevat, kanelikierrepullat höyryävät.


Jätimme auton vajaan neljän kilometrin päähän, paikkaan jossa metsämies kiskoi erähousuja jalkaansa ja toinen sulloi nuuskamälliä ylähuuleensa. Majavanpyyntiaika loppusuoralla.

Kävelimme avaran mäntymetsän hiljaisuudessa erämökille. Vain tuuli humahti ajoittain, työnsi ryhdikästä männikköä. Polku nousi harjulle, suikersi metsäjärvien välistä, seuraili paikoin sulanutta jokea. Lumi kimmelsi. Mietin, millaista vauhtia rattikelkalla pääsisi laskemaan harjua alas.


Pilkomme klapit saunaan. Työntelemme pesällisen toisensa perään, kuuntelemme huminaa hormissa ja solinaa joessa. Tennispalloaurinko lymyää hirsisaunan katon takana.

Kannamme vettä joesta, yhden sangollisen, toisen, tyytyväisinä siitä että saamme valmistaa pesuvetemme itse.

Joskus ihmisen pitää saada kantaa vesi joesta. Tehdä se kaikki itse, omilla käsillään. Hankalasti. Hitaasti.

Ottaa sanko. Mennä joelle. Kyykistyä, laskea ämpäri kyljelleen virtaavaan veteen. Odottaa. Nostaa sanko ylös, vesi valuu kylminä soiroina sangon kylkiä pitkin. Kantaa ämpäri saunalle. Kumota vesi säiliöön kiukaan päällä. Nähdä, miten säiliö tulee sanko sangolta täydemmäksi. Lotrata soikkoon kylmästä ja kuumasta vedestä sopiva sameanruskea seos. Keskittyä pelkästään siihen, näihin vapauttaviin, voimauttaviin vaiheisiin, joista ihminen ei tiedä mitään niin kauan kuin vain aukoo ja sulkee hanoja.

En halua olla missään muualla. Liian moni elää liian kaukana tilaisuuksista kantaa jokivettä sangolla soikkoon.

Jätämme vaatteemme verannalle, muuta paikkaa ei ole, iho nypyttyy kananlihalle. Höyry hyökyy kiukaalta kasvoillemme, käsivarsillemme, säärillemme. Voi nojautua hirsiseinään, olla siinä eikä missään muualla. Valuttaa sakeaa jokivettä yli olkapäiden. Hengittää metsän ja hirsisaunan hiljaisuutta.

Keskustelemme tunteista. Peloista. Häpeästä. En tahdo ketään muuta, vain tämän ongelmallisen yksilön, jonka ongelmiin minulla yksin on etuoikeus.

Hän kävelee perässäni harjua pitkin takaisin, kädet repunolkaimilla, pipo päässä, juuri niin kuin Uuden-Seelannin vuorilla.

Katselen metsää ympärillämme, tuttua suomalaista havupuuta, muistan jokaisen vaelluksemme kaukana kotoa. Niillä retkillä viimeistään tajusin, miksi tuntumani on niin erilainen metsässä ja vuorella.

Metsä kätkee. Vuori paljastaa. Halajan molempia, metsän suojelevaa sisintä ja vuorten autiota, ikiaikaista, paljasta suuruutta, jota vasten ihminen pienenee. Ihmiselle tekee hyvää pienentyä.

Tennispalloaurinko putoaa puusta ja vierähtää näkyvistä. Hämärtyy.

Paluumatkalla katselemme pimenevään kevätiltaan sytytettyjä pääsiäiskokkoja. Taas hetken aikaa tunnen oloni uudeksi.

Pedantti tässä, päivää

Minua on monta kertaa kutsuttu pikkutarkaksi. Ja säntilliseksi. Jopa perfektionistiksi.

Nuorempana loukkaannuin näistä nimityksistä. (Nuorena pitää aina loukkaantua, kun otollista tilaisuutta tarjotaan. Aikuisena loukkaantuminen on mutkikkaampaa. Pitää miettiä kaikenlaista kuormittavaa, kuten sitä millaista käytöstä aikuiselta odotetaan.)

Järkeenkäypää kyllä, minua loukkasi se että joku tajusi millainen olen. Anteeksiantamatonta. Eikö täällä edes saa olla se mikä on ilman että sitä huomataan.

Vaihtoehtoinen reaktio oli nolostunut vähättely. Kun koulukaverini - kohtuullisen suureen ääneen - päivitteli tikkusuoraa jakaustani, tuhahdin "sohaisseeni" sen sijaintipaikalleen. Narrasin. Olisihan ollut sulaa älyttömyyttä myöntää, että olen oma ainutlaatuinen persoonani, jolle tarkkuus on yhtä ominaista kuin kuori kilpikonnalle.

Kyse ei ole siitä, etten olisi halunnut olla nimenomaan tarkka. Kyse on siitä, etten halunnut olla minä. Halusin olla toisenlainen. Tässä suhteessa olin siis täysin normaalisti kehittynyt teini-ikäinen. Miksen voi olla kiinnostava hutilus? Valloittava koheltaja, villi pörröpää? Joku joka kirjoittaa jokaisen rivin huolettomasti vinoon tyhjälle paperille? Enkä mikään umpitylsä jakauksen viivoittimella vetäjä, koska jos jokin on varmaa niin se, että ainutlaatuisuus ei ainakaan tarkoita säntillisiä jakauksia ja tarkoin järjesteltyä penaalia.

Joskus minä kyllä yritin: panin viimeisen tunnin koulukirjan reppuun ensimmäisen tunnin oppikirjan paikalle.

Hirveän huono ratkaisu. Että nytkö pitäisi selviytyä kokonaisesta koulupäivästä tietäen, että kirjat ovat repussa kaikkea luonnollista logiikkaa uhmaavassa epäjärjestyksessä? Miten kukaan voi elää niin? Onko sellainen ihminen terve?

Tie itseni arvostamiseen sellaisena kuin olen on ollut jännittävä ja ällistyttävän pitkä. (Enimmäkseen kuitenkin pitkä.) Nykyään jo tunnustaudun vannoutuneeksi pedantiksi. Jos joku avuliaasti luonnehtii itseäni minulle käyttäen adjektiivia tarkka, huolellinen, epänormaali tai yleisemmin kutsumanimellä kyllänäkeeettäelinaonolluasialla, en tuhlaa aikaani kiusaantumiseen enkä vaivaudu kiistämään esitettyä väitettä. Vain typerys yrittää inttää, että kivi putoaa ylöspäin.

Enää en teeskentele. Annan palttua vetäville, seksikkäille luonteenpiirteille ja olen avoimesti se mikä olen. Tylsä, rasittava, iskunkestävä pedantti.

Joten maustetölkkini seisovat kaapissa sotilaallisesti etiketit ulospäin. Värikynäni pojottavat pahvipaketissaan sävyjärjestyksessä. Tiskikone on jäljiltäni talousmitalitasoisesti täytetty. Jääkaappini noudattaa täsmällistä kappalejakoaan, eikä siitä poiketa, koska valittu järjestys on ergonominen, taloudellinen, kustannustehokas ja ainoa mahdollinen, kun kolmea jääkaappihyllyä on käyttämässä kaksi sukukypsää ihmislajin edustajaa.

Haasteet alkavatkin siitä hetkestä, kun Pedantti keksii epähuomiossa rakastua, avioitua ja muuttaa saman katon alle Antipedantin kanssa. Pedantin elämästä tulee entistä toimeliaampaa.

Aikatauluun pitää äkkiä sisällyttää sellaiset uudet tuttavuudet kuin Antipedantin vaatekaappi ja epämääräisten esineiden parkkipaikka pahvilaatikossa sängyn alla. Pedantti saa toistuvasti yllättyä siitä, miten paljon järjestäytyneitä toimenpiteitä nämä kodin osa-alueet häneltä vaativat.

Pedantin on huomioitava vastakappaleensa mieltymys johtoihin, vemputtimiin ja pizzansyöntityökaluihin, joiden kilpailu elintilasta asunnossa saa Pedantin haromaan hiuksiaan.

Pedantin on laajennettava tietämystään, osaamistaan ja nopean toiminnan strategioitaan tilanteisiin, joissa Antipedantti osoittaa sydäntä kylmäävää huolettomuutta sijatessaan yhteistä vuodetta: Toinen puoli päiväpeitteestä vyöryy lattialle. Toinen puoli pinnistelee yltääkseen vastakkaisen reunan yli.


Loppukevennyksenä todettakoon, että osaan se minäkin irrotella. Ihan tahallani otan joskus rautakapseleita pilleriliuskasta sattumanvaraisessa järjestyksessä. Se se on rempseää ja surutonta elämää.

Mitä siitä, että joka kerta joudun erikseen päättämään, että aion tehdä niin. Suruttomuutta se on suunniteltukin suruttomuus.

P.S. Kaikille pedantikoille tiedoksi, että pedanttiuden lajeja on muitakin. Itse hallitsen parhaiten siisteyspedantismin, mutta en vähättele pedanttiuden muitakaan muotoja.