Monia pöhlöjä riitoja on kokeiltu, mutta tämänaamuinen oli mahdollisesti pöhlöin kaikista. Ei siksi että aihe olisi ollut pöhlö - aihe ei yltänyt pöhlöön. Se oli säälittävä. Säälittävistä aiheista saa kuitenkin taituruudella taikinoitua pöhlöjä riitoja.
En päästä sua ennen kuin sanot, puolisoni intti. Sano se.
Pyristelin, rimpuilin, me naisethan sen osaamme. Tukkani riippui märkänä, luumunvärinen pyyhe riippui ympärilläni, minä riipuin kuin nahistunut kukka itseni yli. En halunnut sanoa. Sanat olivat paksuja liukkaita toukkia kurkussani, kurkku täynnä limaisten toukkien vastahakoisuutta kuoriutua.
Edessämme oli eteisen peili, korkea, kiistaton. Olin astunut suihkusta, pysähtynyt, katsonut itseäni. Liimannut huomiotarrat tänne, tuonne, ylös, alas. Puristellut lihaani, huomiotarra tähän tähän tähän ja tähän.
Mieheni näki projektini, tarroja läiskivän katseeni. Hän tuli. Hän otti syliinsä. Hän sanoi: Sano perässä. Minulla on kaunis vartalo.
Ei siitä riitaa tullut. Se, mikä seurasi, ei ansaitse riidan arvonimeä.
Kauanko painiskelimme siinä, kaikki neljä, me ja meidän peilikuvamme. En pystynyt rykimään toukkia kurkustani, lykkimään niitä eteenpäin kielelläni, puristamaan niitä suustani. En jaksanut uskoa niiden sisältämään lupaukseen, siihen joka kantaa perhosia limaisen ulkokuoren alla.
Jossakin vaiheessa me sitten lopetimme, ei eteisessä peilin edessä voi koko lauantaipäivää painia.
Vuosia sitten olin teini (mikä ei ole oma vikani, kaikki jotka ovat koskaan olleet teinejä tietävät, että jokainen joutuu joskus rämpimään sen huuruisen hyllyvän suon läpi). Kerran, silloin teini-iässä, eräs läheiseni sanoi minulle yhtenä kesäiltana, että kannattaa muuten pitää varansa. Kun kilot alkavat karttua, ne karttuvat nopeasti.
Tässä se yhä on. Se kesäilta. Se on niveltynyt minuun kuin köynnöskasvi, villiviini, tahmeat rihmat solujen, kudosten ja asenteiden ympärille kiertyneinä. On mahdotonta ottaa sen latvasta kiinni ja nykäistä, vetää varovasti koko köynnös minusta kuin savikka perunapellosta, juurineen kaikkineen, tyydyttävänä kokonaisuutena. Se ei tule. Kisko miten mielit, se ei irtoa. Saat ehkä nypättyä irti muutaman senttimetrin itseinhoa, ja siihen työsi jää, turhauttavaan riipimiseen, lehtien sinkoiluun, tahmeisiin sormiin. Mutta juuri pysyy. Köynnös kiristyy. On mahdotonta yrittää repiä irti jotakin, mikä on ujuttautunut osaksi kaikkea.
En syytä läheistäni, joka tuona kesäiltana painavan köynnöksensiemenen pudotti. Hän ei tarkoittanut kylvää köynnöstä. Hän ei tiennyt mitä teki. Ehkä hän oli unohtanut, mitä on olla teini.
Istuuduin aamiaispöytään. Katsoin miestäni pöydän yli. Näin hänen alakulonsa, avuttomuutensa, hänen pettymyksensä. Hänen mielikseen, miksi en sanoisi hänen mielikseen.
Sillä hän on oikeassa: Valta on minulla. Minulla on valta muuttaa käsitykseni itsestäni, valta kasvaa asenteitani isommaksi, yhtä kesäiltaa isommaksi. Minulla on valta myrkyttää köynnös irti itsestäni. Minulla on valta käyttää tai jättää käyttämättä sanoja. Olen sitä mitä uskon olevani. Ja sanat tekevät siitä totta. Toukista poksahtelee perhosia.
Mutta joskus. Joskus on helpompaa rakastaa kaikkia muita paitsi itseään.
Suurin haaste on hyväksyä omat monttunsa. Omat kielekkeensä, myhkyränsä ja rotkonsa. Ja silti pitää itseään rakastamisen arvoisena.
Aurinko valui aamiaispöydälle, kieriskeli leikkeleiden välisissä solissa, hinkkasi kylkeään maitotölkkiin. Muotoilin niin rehellisen virkkeen kuin pystyin.
Haluan opetella uskomaan, että sinä näet minut kauniina.
Minusta se oli aika paljon luvattu. Sehän tarkoittaa, että minussa on halu uskoa paljon suurempaan. Siihen, että rakkaudella on voima muuttaa ihmistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti