Joen musta kieli lipoo lumisia penkereitä. Vesi vyöryy ohi rantasaunan, karkaa kieppuen metsään.
On iltapäivä, huhtikuun aurinko kuin männynoksiin takertunut tennispallo. Nuotio savuttaa. Vesi kiehuu pannussa, makkarankuoret napsahtelevat, kanelikierrepullat höyryävät.
Jätimme auton vajaan neljän kilometrin päähän, paikkaan jossa metsämies kiskoi erähousuja jalkaansa ja toinen sulloi nuuskamälliä ylähuuleensa. Majavanpyyntiaika loppusuoralla.
Kävelimme avaran mäntymetsän hiljaisuudessa erämökille. Vain tuuli humahti ajoittain, työnsi ryhdikästä männikköä. Polku nousi harjulle, suikersi metsäjärvien välistä, seuraili paikoin sulanutta jokea. Lumi kimmelsi. Mietin, millaista vauhtia rattikelkalla pääsisi laskemaan harjua alas.
Pilkomme klapit saunaan. Työntelemme pesällisen toisensa perään, kuuntelemme huminaa hormissa ja solinaa joessa. Tennispalloaurinko lymyää hirsisaunan katon takana.
Kannamme vettä joesta, yhden sangollisen, toisen, tyytyväisinä siitä että saamme valmistaa pesuvetemme itse.
Joskus ihmisen pitää saada kantaa vesi joesta. Tehdä se kaikki itse, omilla käsillään. Hankalasti. Hitaasti.
Ottaa sanko. Mennä joelle. Kyykistyä, laskea ämpäri kyljelleen virtaavaan veteen. Odottaa. Nostaa sanko ylös, vesi valuu kylminä soiroina sangon kylkiä pitkin. Kantaa ämpäri saunalle. Kumota vesi säiliöön kiukaan päällä. Nähdä, miten säiliö tulee sanko sangolta täydemmäksi. Lotrata soikkoon kylmästä ja kuumasta vedestä sopiva sameanruskea seos. Keskittyä pelkästään siihen, näihin vapauttaviin, voimauttaviin vaiheisiin, joista ihminen ei tiedä mitään niin kauan kuin vain aukoo ja sulkee hanoja.
En halua olla missään muualla. Liian moni elää liian kaukana tilaisuuksista kantaa jokivettä sangolla soikkoon.
Jätämme vaatteemme verannalle, muuta paikkaa ei ole, iho nypyttyy kananlihalle. Höyry hyökyy kiukaalta kasvoillemme, käsivarsillemme, säärillemme. Voi nojautua hirsiseinään, olla siinä eikä missään muualla. Valuttaa sakeaa jokivettä yli olkapäiden. Hengittää metsän ja hirsisaunan hiljaisuutta.
Keskustelemme tunteista. Peloista. Häpeästä. En tahdo ketään muuta, vain tämän ongelmallisen yksilön, jonka ongelmiin minulla yksin on etuoikeus.
Hän kävelee perässäni harjua pitkin takaisin, kädet repunolkaimilla, pipo päässä, juuri niin kuin Uuden-Seelannin vuorilla.
Katselen metsää ympärillämme, tuttua suomalaista havupuuta, muistan jokaisen vaelluksemme kaukana kotoa. Niillä retkillä viimeistään tajusin, miksi tuntumani on niin erilainen metsässä ja vuorella.
Metsä kätkee. Vuori paljastaa. Halajan molempia, metsän suojelevaa sisintä ja vuorten autiota, ikiaikaista, paljasta suuruutta, jota vasten ihminen pienenee. Ihmiselle tekee hyvää pienentyä.
Tennispalloaurinko putoaa puusta ja vierähtää näkyvistä. Hämärtyy.
Paluumatkalla katselemme pimenevään kevätiltaan sytytettyjä pääsiäiskokkoja. Taas hetken aikaa tunnen oloni uudeksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti