Näin muutama yö sitten ikävää painajaista. Siinä läheiset ystäväni täyttivät tiskikoneeni kolmella kapistuksella ja panivat sen pyörimään. Kolmella kapistuksella. Joista yksi oli sähkövatkain.
En ole koskaan laskenut, mutta uskallan veikata että hereillä ollessaan todellinen, lihasta ja luista koottu ihminen saa astianpesukoneeseensa mahtumaan enemmän kuin kolme kapinetta. Ainakin 40. Jos jokaisen lusikan ja hillopurkin kannen laskee erikseen, luku kenties tuplaantuu. Eivätkä lukemaan edes sisälly kaikki ne sähkökäyttöiset vatkaimet, paahtimet ja keittimet, joita kannattaa joskus pestä muuallakin kuin pesukoneessa. Ja jos keskivertoihmisen jäljiltä koneessa on 40 esinettä, minun jäljiltäni siellä on 60.
Tässä valossa on siis sangen ymmärrettävää, että uneni suututti minut niin että heräsin. Mieheni päätteli jostakin (ehkä unissani päästämistäni vihaisista karjaisuista) että kaikki ei ollut hyvin. Kerroin hänelle painajaiseni. Hän oli hyvin myötätuntoinen. Nauroi vain vähän. Luultavasti siksi, että kello oli 2.32.
Minä kävin vessassa, mieheni nukahti uudestaan, palasin hänen viereensä. Hän havahtui unestaan ja, kuten hänelle tyypillistä on, luuli etten ollut käynyt missään, että keskustelu oli vielä kesken ja siihen sopi ottaa osaa. Näillä vaiheilla hän tuntui myös tajuavan jossakin tokkuraisten ajatustensa perukoilla, ettei näin mehukasta juttua voi päästää livahtamaan ohi ilman pientä piikkiä. Niinpä hän sanoi (tavoitellen teennäistä osaaottavuutta mutta yltäen vaivoin epäselvään muminaan):
- On se vaikea täyttää kaappikello rippikoululaisilla.
Aivan. Terävämmin en olisi osannut sanoa.
