Kuinka pehmittää torakka

Olen rohkea nainen. Pelkään ainoastaan kaloja, sammakoita, rapuja, yöperhosia ja asuntokauppoja.

En aio nyt paneutua kalojen, sammakoiden, rapujen tai yöperhosten pelkooni, sillä ne kaikki ovat luonnollisia ja itsestään selviä pelonaiheita, joille ei erillismenettelyin oikeutusta vaadita.

Asuntokauppapelko on toista kaliiperia. Sitä pitää selitellä tuonne ja tänne.

Mieheni heittäytyi asuntomyynti-ilmoitusten viidakkoon keskimäärin 62 tuntia sen jälkeen, kun minä aloitin työt. Kriteerit täyttäviä asuntoja ei netin syvyyksistä näyttänyt olevan vaikea löytää. Vastamäki jyrkkeni, kun vaimo piti houkutella mukaan hankkeeseen.


Selvennykseksi kerrottakoon, että mieheni on meistä kahdesta se, joka ehdottelee viikonlopuiksi Ikea-reissuja. Minä yritän kadota jonnekin sohvatyynyjen väliin ja keksiä sieltä käsin monta hyvää syytä, miksei todellakaan lähdetä Ikeaan.

Mieheni on se, joka haaveilee utuisin silmin grillin ja sytytysnesteen tuoksusta omalla terassilla.

Mieheni on se, joka sairastui vakavaan pesänrakennusviettiin viime kesänä, pitkän rinkkareissuirtolaisuutemme jälkeen, ja kantoi asuntoonsa eteismattoja, huhmareita, säilytystölkkejä ja uuden Playstationin.

Menimme sittemmin naimisiin. Ajattelin sen rauhoittavan tilannetta.

Pian meille ilmestyi lisää tuiki tarpeellisia säilytystölkkejä, paistomittari, valkokangas, kenkäteline sekä valtava, kauhistuttava, esineiden kauneuskilpailuissa teollisuusimurin kanssa jaetulle huonoimmalle sijalle asemoituva ilmastointilaite.

Kun puolisoni omistusasunnon ideasta henkevöityneenä ymmärsi, millainen vastus hänellä ja hänen hankkeellaan oli, hän laati Excel-taulukon. Näin insinöörit toimivat. He käyttävät ällistyttävän määrän fyysistä tarmoa, henkistä kapasiteettia ja vuorokauden aikayksiköitä kootakseen menoista ja tuloista, säästöistä ja sijoituksista, järkevyyksistä ja typeryyksistä, onnesta ja epäonnesta kattavan taulukon, jonka tilastollisen faktan kyseenalaistaisi vain täysi torakka.

Mieheni epäonneksi minä kuulun juuri niihin.

Argumenttini olivat torakkaisen tasokkaita.

1. En halua tämän kauemmas kirjastosta. (Tämä todellakin oli argumentti numero 1.)

2. En luota asunnonvälittäjiin.

3. Terassista ei ole mitään iloa, jos naapurissa sauhutellaan. Varmasti siellä sauhutellaan. Aina naapurissa sauhutellaan.

4. Kuka sanoo että saamme asunnon myytyä edelleen, kun taas muutamme.

5. Hirveä velkavankeus. Pallo jalassa. Tonni rautaa harteilla. Hyvästi, taloudellisesti normaali elämä. Tervetuloa, luonnoton kivireki.

6. En luota vakuutusyhtiöihin. Asuntoon tulee vesivahinko. Home. Tulipalo. Katto lentää taivaan tuuliin. Kukaan ei korvaa. Elämä pilalla. Puliukkous odottaa.

Olin sangen tyytyväinen argumenttieni kokonaisvaikuttavuuteen. Silti kävimme katsomassa neljää asuntoa. Kolmannen pikkuruisella takapihalla mieheni harppoi edestakaisin, mittaili ja tuumi. Tähän saisi kasvimaan, hän sanoi.

Kaupat tuli.

P.S. Blogitekstin tuotannollisessa vaiheessa "Loppu häämöttää" joudutan yleensä vauhtia. Oikaisin siis hieman.

Tosiasiassa kävimme katsomassa samaa asuntoa kaksi kertaa sisältä ja neljä kertaa ulkoa, kärräsimme muitakin paikan päälle pusertaaksemme heistä myöhemmin mielipiteitä, laskimme tarkkaan (mieheni laski) mahdollisen ostopäätöksen aiheuttamia muutoksia taloudessamme ja vakuuttelimme toisillemme (mieheni vakuutteli minulle), miten paljon järkevämpää on maksaa pois omaansa kuin syytää rahaa kankkulan kaivoon. Sitä paitsi ensinhän voi vain ostaa lisäaikaa: tehdä tarjouksen. Merkittävästi pyyntihintaa alhaisemman. Eivät ne siihen suostu.

Eivätkä suostuneet.

Mutta kas. Seuraavan tarjouksen ja myyjän suostumisen välissä tapahtui jotakin perin erikoista: ehti torakka pehmetä.

Operaatio Martti Pöntynen

Kun kerron ihmisille, että sekä kasvo- että nimimuistini on historiallisen huono, koen tulevani vähätellyksi. Kuulijani nyökkäilevät "Niin, niin minullakin", vaikka eivät luultavasti tiedä alkuunkaan mistä puhuvat.

Kerron nyt kaksi tarinaa.

On pääsiäinen 2013. Olen Missionuorten leirillä Evijärvellä. Minulla ei ole omaa autoa, mutta sitäkin enemmän isiltä perittyä säästeliästä mielenlaatua. Olen päässyt Oulusta paikalle kimppakyydeillä.

Leirin loppu häämöttää. Toiseksi viimeisenä iltana järjestetään säästeliäitä mielenlaatuja suuresti ilahduttava yleinen kyytienhuutelutilaisuus, jossa jokainen kyytiä kaipaava ja sitä tarjoava voivat onnellisesti löytää toisensa.

Muuan nuorimies ilmoittaa ajelevansa Oulun suuntaan. Hän istuu lähelläni. Katson häntä, oikein kumarrun kohti ja ilmaisen halukkuuteni liittyä hänen matkaseurueeseensa. Sehän sopii herralle, joka avuliaasti kertoo vielä nimensä.

Koittaa leirin viimeinen päivä, viimeinen sessio vanhassa riihessä. Katselen ympärilleni. Järkytyksekseni tajuan, ettei minulla ole kalpeinta aavistustakaan, kuka paikalla olevista tarjosi minulle edellisiltana takapenkkipaikkaansa.

Hiki kihoaa kainaloihin. Olemme tiettömien taipaleiden takana, syvällä korpimaiden uumenissa, susien valtakunnan rajamailla. (Evijärven kirkonkylään on kilometrejä matkaa. Ainakin kaksi.) En pääse täältä ikinä pois, jollen löydä kyytiäni. Jään ypöyksin. Oman onneni nojaan. Susien ravinnoksi.

Hengitän syvään. Hätä ei ole tämän näköinen. Nyt vain kyselemään ihmisiltä miekkosesta, jonka nimi oli...

Jähmetyn silkasta kauhusta. Jonka nimi oli...?

Kurkkuun nousee jotakin koripallon kokoista. Kaivan, tongin, myllään aivojani. Vatkaan, viskon, vispilöin muistojani. Mitään ei tule mieleeni.

Ehkä isiltä perittyä tämäkin, tai mahdollisesti silkkaa eloonjäämiskamppailua: keksin konstin selviytyä. Ryntään seinään nastoitetulle paperiliuskalle, jolle kaikkien leiriläisten nimet on kirjattu. Sormeni juoksee riviltä toiselle, sarakkeelta seuraavalle. Tunnistan kyllä nimen heti kun näen sen. Sehän oli... ei tuo eikä tuo vaan...

MARTTI PÖNTYNEN!

Itseäni neuvokkuudestani päähän taputellen säntään kyselemään leiriläisiltä, tuntevatko he Martti Pöntysen ja missä Martti Pöntynen mahtaa viilettää. Muuan ystävällinen tyttö lähtee kädestä pitäen viemään minua Martti Pöntysen kammariin.

Kun pääsen poikain makuusaliin ja Martti Pöntysen tuntumaan, juurrun paikalleni kuin suolapatsas.

- Et se kyllä sä ollu.

Et se kyllä sä ollu. Jos joku vielä väittää minun hallitsevan sulavat, tahdikkaat sanakäänteet kriittisissä tilanteissa, hän lukekoon tämän tekstin ja tulkoon kanssani samaan lopputulokseen: näitä kömpelyyksiä ei isiltä peritä.

Siin minä seison, edessäni Martti Pöntynen, joka on, puistattavaa kyllä, jostakin muusta yhteydestä jäänyt mieleeni. Voisiko tämä ystävällinen lankkulattia nyt kiireesti avautua allani.

Ei voi.

Pioninpunaisena selitän minua tuijotteleville pojille, ketä oikeastaan etsin ja miksi. Kun heille valkenee, että kirmaan Ouluun lähtevän kyydin perässä, he korjaavat kuljettajan nimen Martista Mikaksi ja kertovat tämän sijaintipaikaksi suihkun.

(Tällaisissa tilanteissa hyvin vähän lohduttaa tieto siitä, että tuli nimen alkukirjaimen verran osuneeksi oikeaan. Ihan vain huomiona.)

Sitten ei muuta kuin huutelemaan kylpyhuoneen oven ja veden lotinan ja poikien tuijotusten läpi, että minä se täällä, tyttö matkalla Ouluun, mihin aikaan lähdetään, tavataanko pihalla, no niin, tavataan pihalla, kaikkea hyvää nyt sinne suihkuun sitten.

Luikin paikalta tietämättä vieläkään, miltä kyytini näyttää.


Ilmeisesti vuosi 2013 oli epäonnen aikaa noin laajemminkin, sillä toinen tarinani ajoittuu saman vuoden toukokuulle.

Olen lupautunut ystäväni häihin kuvaamaan vieraista potretteja. Tarjolla on hassua hattua, kartonkiviiksiä. Ohjaan ystävällisesti keksi-ikäisen pariskunnan kuvausareenalle. Tiedustelen, ovatko he kenties kiinnostuneita pukeutumaan näihin hassuihin tamineisiin. Kyllä ovat. Nyökyttelen, hymyilen:

- Hyvä, jää sitten mukava muisto teistä hääparille.

Mukava muisto hääparille. Onhan sekin tärkeää. Se että morsiamen vanhemmista jää valokuvan avulla mukava muisto hääparille.

Olin kätellyt heidät juhlapaikalle tullessani. Olin vieraillut heidän kotonaan. Muistaakseni he olivat itse tuolloin paikalla. Ainakin ystäväni isä.

Varmaksi ei tietenkään voi sanoa. Saattoihan se olla Martti Pöntynen.

Ja mitäs sä teet?

Muutama kuukausi sitten vietimme iltaa mieheni sukulaisten luona. Paikalla oli meille vieras pariskunta.

Tiesin kyllä miten se menee. Kun uusiin ihmisiin tutustutaan, ensin selvitetään nimet. Sitten työ.

Siinä me istuimme, sääret ristissä, ja minä yritin kadota. Älkää kysykö älkää kysykö älkää kysykö.

He kysyivät.

Mitäs te teette?

Annoin miehelleni puheenvuoron. Tein myös kaikkeni pitääkseni sen hänellä. Jatketaan vaan näistä maalämpöpumpuista, sehän on ihana aihe, eikö ketään kiinnostaisi tietää kuinka syvä porakaivon pitää olla ja minkä asteista alkoholia putkissa kiertää, oikeasti, nyt on elämänne tilaisuus varastoida kallisarvoisia tiedonjyviä päänsisäiseen siiloonne, mieheni ei jakele tietojaan kenelle tahansa (no jakelee, mutta teille hänellä on tiedonjyvien erikoistarjous).

Ei auttanut. Katseet kääntyivät minuun. Ja mitäs sä teet?

Tilannehan oli tuttua tutumpi, mikä minä olin siitä painolastia ottamaan. Kysyn itse uusilta ihmisiltä ihan samaa. Vaan turhaa oli henkinen ponnisteluni, tahdittomasti mätkähtäen painolasti tuli. Mutta ei hartioille tai sydämelle, vaan katalimpaan kohtaan kurkunpäähän. Sydänten kantamia punnuksia voi piilotella, mutta kurkkuun kertynyt kokkareinen paino on paljon vaikeampi kätkeä.

En tee mitään. Olen työtön.

En tee mitään oli tietenkin ylilyönti ja nolon uhmakas sellainen, mutta minkäs teet, joskus uhma on ainoa jolla kurkkuun aineellistuneen painolastin saa jollakin lailla naamioitua äänestä.

Työttömyydessä raskainta on sen sosiaaliseen statukseen töhertämä tahra. Olen säästeliäs luonne, asuntovelaton ja lapseton, sellainen pärjää taloudellisesti Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ilman vakituisia töitäkin. Olen taitava pitämään itseni touhukkaana enkä kuuna päivänä maatuisi osaksi sohvaani, joten passivoituminen on kohdallani epätodennäköinen diagnoosi. Mutta sosiaalisen statuksen raahaaminen kaikkialle mukanani uuvuttaa. Statustaan ei voi valita, korkeintaan oman asennoitumisensa siihen.

Aloin käyttää kiertoilmauksia. Olen työnhakija. Etsin töitä. Teen sijaisuuksia.

Kaikki se oli totta, mutta mikään siitä ei piirtänyt täyttä kelvottomuuden ympyrää ääriviivojeni ympärille. Ympyrä jäi sanavalintojeni ansiosta armollisesti vajaaksi.

Tuntui kestämättömältä sanoa asia niin kuin se oli: en käy töissä.

Joskus se jopa nitisti intoani tavata uusia ihmisiä, tai vanhoja, jos edellisestä tapaamisesta oli aika jättänyt. Taas kysytään, mitä minä elämässäni teen, joko olen saanut töitä. Tai vielä olettavammin: missä olet töissä. No en missään. Voidaanko nyt syödä tätä piirakkaa.

Työttömänä on vaikea hyväksyä sitä, että voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Millainen hirveä ihminen muka nauttii elämästään, kun ei käy töissäkään? Käyttää yhteiskunnan varoja häikäilemättömästi elämänsä ylläpitoon ja kokee vielä tyytyväisyyttä siitä? Hyi. Sata raipaniskua.

Totuus on, etten minä siitä nauttinutkaan. Siitä että käytin hyvinvointivaltiomme etuja selvitäkseni työttömyydestäni. Nimenomaan siitä minä en nauttinut. Se oli se raskain osa.

Syyllisyys on työttömän kuluttavin taakka. Syyllisyys estää levollisuuden. Sitä kokee olevansa huonompi kansalainen. Yksi syypää talouden alamäkeen, osa sitä paisuvaa lukemaa, josta lehdissä kirjoitellaan. Taakka yhteiskunnalle, laiska ja hakijana ilmeisen lahjaton: lukuisat työhakemukset poikivat ruipelomaisen lukeman haastattelukutsuja.

Lehdestä sitten luin, että paikkoja pitäisi hakea valikoiden, antaa ymmärtää olevansa ehdottoman kiinnostunut juuri siitä paikasta jota kulloinkin tavoittelee. Sellaista vaikutelmaa ei saisi syntyä, että työnhakija lähettelee hakemuksiaan umpimähkään kaikkialle.

Lamaannuin. Mitä muuta työttömän työnhaku on kuin umpimähkäistä hakemusten nakkelua kaikkiin ilmansuuntiin?

Sitten sain puhelun. Työhaastattelukutsun. Menin. Hyvin pian tajusin peräkkäin kolme asiaa: 1. Olen näköjään ryhmähaastattelussa. 2. Hitto millaisessa joukossa kilpailen työpaikoista. 3. Ei tule mitään.

Paikalla oli ikäisiäni ja nuorempiakin hakijoita, joille oli karttunut jatko- ja lisäkoulutuksia, työkokemuksia, itsevarmuutta ja puhdasta intoa. Sitten olin minä. Ja se minä siinä soikean pöydän ääressä ajatteli, että jos minut koskaan valitaan mihinkään alani työpaikkaan, kaikki muut hakijat ovat varmaan kuolleet kinkkiseen epidemiaan.

Minut valittiin. Epidemiasta en ole kuullut puhuttavan. (Toki näinä aikoina on hyvä muistaa, että luihuakin luihumpi valemedia jättää kosolti olennaisia asioita kertomatta.)

Olen nykyään omalle alalleni työllistynyt päivätyöläinen. Luen lehtiä hieman keveämmin mielin. En arastele tavata uusia ihmisiä, joille elämäntilanteestani kertominen kuuluu tutustumisprosessiin. Entä koenko olevani parempi ihminen? No totta ihmeessä.

Eikö siitä todista jo tämä tekstikin: näin avoimesti kirjoitan työttömyydestäni. Nyt kun olen työllistynyt.