sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ja mitäs sä teet?

Muutama kuukausi sitten vietimme iltaa mieheni sukulaisten luona. Paikalla oli meille vieras pariskunta.

Tiesin kyllä miten se meneeKun uusiin ihmisiin tutustutaan, ensin selvitetään nimet. Sitten työ.

Siinä me istuimme, sääret ristissä, ja minä yritin kadota. Älkää kysykö älkää kysykö älkää kysykö.

He kysyivät.

Mitäs te teette?

Annoin miehelleni puheenvuoron. Tein myös kaikkeni pitääkseni sen hänellä. Jatketaan vaan näistä maalämpöpumpuista, sehän on ihana aihe, eikö ketään kiinnostaisi tietää kuinka syvä porakaivon pitää olla ja minkä asteista alkoholia putkissa kiertää, oikeasti, nyt on elämänne tilaisuus varastoida kallisarvoisia tiedonjyviä päänsisäiseen siiloonne, mieheni ei jakele tietojaan kenelle tahansa (no jakelee, mutta teille hänellä on tiedonjyvien erikoistarjous).

Ei auttanut. Katseet kääntyivät minuun. Ja mitäs sä teet?

Tilannehan oli tuttua tutumpi, mikä minä olin siitä painolastia ottamaan. Kysyn itse uusilta ihmisiltä ihan samaa. Vaan turhaa oli henkinen ponnisteluni, tahdittomasti mätkähtäen painolasti tuli. Mutta ei hartioille tai sydämelle, vaan katalimpaan kohtaan kurkunpäähän. Sydänten kantamia punnuksia voi piilotella, mutta kurkkuun kertynyt kokkareinen paino on paljon vaikeampi kätkeä.

En tee mitään. Olen työtön.

En tee mitään oli tietenkin ylilyönti ja nolon uhmakas sellainen, mutta minkäs teet, joskus uhma on ainoa jolla kurkkuun aineellistuneen painolastin saa jollakin lailla naamioitua äänestä.

Työttömyydessä raskainta on sen sosiaaliseen statukseen töhertämä tahra. Olen säästeliäs luonne, asuntovelaton ja lapseton, sellainen pärjää taloudellisesti Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ilman vakituisia töitäkin. Olen taitava pitämään itseni touhukkaana enkä kuuna päivänä maatuisi osaksi sohvaani, joten passivoituminen on kohdallani epätodennäköinen diagnoosi. Mutta sosiaalisen statuksen raahaaminen kaikkialle mukanani uuvuttaa. Statustaan ei voi valita, korkeintaan oman asennoitumisensa siihen.

Aloin käyttää kiertoilmauksia. Olen työnhakija. Etsin töitä. Teen sijaisuuksia.

Kaikki se oli totta, mutta mikään siitä ei piirtänyt täyttä kelvottomuuden ympyrää ääriviivojeni ympärille. Ympyrä jäi sanavalintojeni ansiosta armollisesti vajaaksi.

Tuntui kestämättömältä sanoa asia niin kuin se oli: en käy töissä.

Joskus se jopa nitisti intoani tavata uusia ihmisiä, tai vanhoja, jos edellisestä tapaamisesta oli aika jättänyt. Taas kysytään, mitä minä elämässäni teen, joko olen saanut töitä. Tai vielä olettavammin: missä olet töissä. No en missään. Voidaanko nyt syödä tätä piirakkaa.

Työttömänä on vaikea hyväksyä sitä, että voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Millainen hirveä ihminen muka nauttii elämästään, kun ei käy töissäkään? Käyttää yhteiskunnan varoja häikäilemättömästi elämänsä ylläpitoon ja kokee vielä tyytyväisyyttä siitä? Hyi. Sata raipaniskua.

Totuus on, etten minä siitä nauttinutkaan. Siitä että käytin hyvinvointivaltiomme etuja selvitäkseni työttömyydestäni. Nimenomaan siitä minä en nauttinut. Se oli se raskain osa.

Syyllisyys on työttömän kuluttavin taakka. Syyllisyys estää levollisuuden. Sitä kokee olevansa huonompi kansalainen. Yksi syypää talouden alamäkeen, osa sitä paisuvaa lukemaa, josta lehdissä kirjoitellaan. Taakka yhteiskunnalle, laiska ja hakijana ilmeisen lahjaton: lukuisat työhakemukset poikivat ruipelomaisen lukeman haastattelukutsuja.

Lehdestä sitten luin, että paikkoja pitäisi hakea valikoiden, antaa ymmärtää olevansa ehdottoman kiinnostunut juuri siitä paikasta jota kulloinkin tavoittelee. Sellaista vaikutelmaa ei saisi syntyä, että työnhakija lähettelee hakemuksiaan umpimähkään kaikkialle.

Lamaannuin. Mitä muuta työttömän työnhaku on kuin umpimähkäistä hakemusten nakkelua kaikkiin ilmansuuntiin?

Sitten sain puhelun. Työhaastattelukutsun. Menin. Hyvin pian tajusin peräkkäin kolme asiaa: 1. Olen näköjään ryhmähaastattelussa. 2. Hitto millaisessa joukossa kilpailen työpaikoista. 3. Ei tule mitään.

Paikalla oli ikäisiäni ja nuorempiakin hakijoita, joille oli karttunut jatko- ja lisäkoulutuksia, työkokemuksia, itsevarmuutta ja puhdasta intoa. Sitten olin minä. Ja se minä siinä soikean pöydän ääressä ajatteli, että jos minut koskaan valitaan mihinkään alani työpaikkaan, kaikki muut hakijat ovat varmaan kuolleet kinkkiseen epidemiaan.

Minut valittiin. Epidemiasta en ole kuullut puhuttavan. (Toki näinä aikoina on hyvä muistaa, että luihuakin luihumpi valemedia jättää kosolti olennaisia asioita kertomatta.)

Olen nykyään omalle alalleni työllistynyt päivätyöläinen. Luen lehtiä hieman keveämmin mielin. En arastele tavata uusia ihmisiä, joille elämäntilanteestani kertominen kuuluu tutustumisprosessiin. Entä koenko olevani parempi ihminen? No totta ihmeessä.

Eikö siitä todista jo tämä tekstikin: näin avoimesti kirjoitan työttömyydestäni. Nyt kun olen työllistynyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti