Kun kerron ihmisille, että sekä kasvo- että nimimuistini on historiallisen huono, koen tulevani vähätellyksi. Kuulijani nyökkäilevät "Niin, niin minullakin", vaikka eivät luultavasti tiedä alkuunkaan mistä puhuvat.
Kerron nyt kaksi tarinaa.
On pääsiäinen 2013. Olen Missionuorten leirillä Evijärvellä. Minulla ei ole omaa autoa, mutta sitäkin enemmän isiltä perittyä säästeliästä mielenlaatua. Olen päässyt Oulusta paikalle kimppakyydeillä.
Leirin loppu häämöttää. Toiseksi viimeisenä iltana järjestetään säästeliäitä mielenlaatuja suuresti ilahduttava yleinen kyytienhuutelutilaisuus, jossa jokainen kyytiä kaipaava ja sitä tarjoava voivat onnellisesti löytää toisensa.
Muuan nuorimies ilmoittaa ajelevansa Oulun suuntaan. Hän istuu lähelläni. Katson häntä, oikein kumarrun kohti ja ilmaisen halukkuuteni liittyä hänen matkaseurueeseensa. Sehän sopii herralle, joka avuliaasti kertoo vielä nimensä.
Koittaa leirin viimeinen päivä, viimeinen sessio vanhassa riihessä. Katselen ympärilleni. Järkytyksekseni tajuan, ettei minulla ole kalpeinta aavistustakaan, kuka paikalla olevista tarjosi minulle edellisiltana takapenkkipaikkaansa.
Hiki kihoaa kainaloihin. Olemme tiettömien taipaleiden takana, syvällä korpimaiden uumenissa, susien valtakunnan rajamailla. (Evijärven kirkonkylään on kilometrejä matkaa. Ainakin kaksi.) En pääse täältä ikinä pois, jollen löydä kyytiäni. Jään ypöyksin. Oman onneni nojaan. Susien ravinnoksi.
Hengitän syvään. Hätä ei ole tämän näköinen. Nyt vain kyselemään ihmisiltä miekkosesta, jonka nimi oli...
Jähmetyn silkasta kauhusta. Jonka nimi oli...?
Kurkkuun nousee jotakin koripallon kokoista. Kaivan, tongin, myllään aivojani. Vatkaan, viskon, vispilöin muistojani. Mitään ei tule mieleeni.
Ehkä isiltä perittyä tämäkin, tai mahdollisesti silkkaa eloonjäämiskamppailua: keksin konstin selviytyä. Ryntään seinään nastoitetulle paperiliuskalle, jolle kaikkien leiriläisten nimet on kirjattu. Sormeni juoksee riviltä toiselle, sarakkeelta seuraavalle. Tunnistan kyllä nimen heti kun näen sen. Sehän oli... ei tuo eikä tuo vaan...
MARTTI PÖNTYNEN!
Itseäni neuvokkuudestani päähän taputellen säntään kyselemään leiriläisiltä, tuntevatko he Martti Pöntysen ja missä Martti Pöntynen mahtaa viilettää. Muuan ystävällinen tyttö lähtee kädestä pitäen viemään minua Martti Pöntysen kammariin.
Kun pääsen poikain makuusaliin ja Martti Pöntysen tuntumaan, juurrun paikalleni kuin suolapatsas.
- Et se kyllä sä ollu.
Et se kyllä sä ollu. Jos joku vielä väittää minun hallitsevan sulavat, tahdikkaat sanakäänteet kriittisissä tilanteissa, hän lukekoon tämän tekstin ja tulkoon kanssani samaan lopputulokseen: näitä kömpelyyksiä ei isiltä peritä.
Siin minä seison, edessäni Martti Pöntynen, joka on, puistattavaa kyllä, jostakin muusta yhteydestä jäänyt mieleeni. Voisiko tämä ystävällinen lankkulattia nyt kiireesti avautua allani.
Ei voi.
Pioninpunaisena selitän minua tuijotteleville pojille, ketä oikeastaan etsin ja miksi. Kun heille valkenee, että kirmaan Ouluun lähtevän kyydin perässä, he korjaavat kuljettajan nimen Martista Mikaksi ja kertovat tämän sijaintipaikaksi suihkun.
(Tällaisissa tilanteissa hyvin vähän lohduttaa tieto siitä, että tuli nimen alkukirjaimen verran osuneeksi oikeaan. Ihan vain huomiona.)
Sitten ei muuta kuin huutelemaan kylpyhuoneen oven ja veden lotinan ja poikien tuijotusten läpi, että minä se täällä, tyttö matkalla Ouluun, mihin aikaan lähdetään, tavataanko pihalla, no niin, tavataan pihalla, kaikkea hyvää nyt sinne suihkuun sitten.
Luikin paikalta tietämättä vieläkään, miltä kyytini näyttää.
Ilmeisesti vuosi 2013 oli epäonnen aikaa noin laajemminkin, sillä toinen tarinani ajoittuu saman vuoden toukokuulle.
Olen lupautunut ystäväni häihin kuvaamaan vieraista potretteja. Tarjolla on hassua hattua, kartonkiviiksiä. Ohjaan ystävällisesti keksi-ikäisen pariskunnan kuvausareenalle. Tiedustelen, ovatko he kenties kiinnostuneita pukeutumaan näihin hassuihin tamineisiin. Kyllä ovat. Nyökyttelen, hymyilen:
- Hyvä, jää sitten mukava muisto teistä hääparille.
Mukava muisto hääparille. Onhan sekin tärkeää. Se että morsiamen vanhemmista jää valokuvan avulla mukava muisto hääparille.
Olin kätellyt heidät juhlapaikalle tullessani. Olin vieraillut heidän kotonaan. Muistaakseni he olivat itse tuolloin paikalla. Ainakin ystäväni isä.
Varmaksi ei tietenkään voi sanoa. Saattoihan se olla Martti Pöntynen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti