Munkki ja kuorrute

Perjantaiaamuna mieheni tyhjensi tiskikoneen.

En oikeastaan ole huolissani siitä, mistä desilitran mitta ja eväsrasia löytyivät. Avoimesti tunnustan itse kumonneeni mustapippuria pullataikinaan ja yrittäneeni tosissani pestä hiukseni meikinpoistoaineella. Sellaiset ovat käypiä tositteita inhimillisyydestämme.

Huoleni kohdistuu mieheni ilmeeseen, kun kutsuin hänet katsomaan löydöstäni. Se ilme oli aidosti hölmistynyt, teeskentelemättömän hämmentynyt. Miten ne tuonne pääty? ei ole vastaus, jonka miehensä päänsisäisestä maailmasta levottomuutta kokeva vaimo haluaa kuulla. Vaimo haluaa kuulla ilahtuneen Ai tuonneko ne joutu! tai rauhoittavan Piti saada kädet äkkiä tyhjiksi, mikä olisi tietenkin aukottomasti selittänyt sen, miksi puolisoni ylipäätään seilaili makuuhuoneessamme tyhjentäessään astioita tiskikoneesta, joka muistaakseni sijoitettiin käytännön syistä useita kuukausia sitten keittiöön. Olemme jopa niin mielikuvituksettomia, että säilytämme astioitammekin keittiön kaapeissa. Oletan, että miehenikin on tämän havainnut.

Puolisoni ei yrityksistään huolimatta saanut palautettua mieleensä, miten oli tullut kantaneeksi kuvassa näkyvät astiat vaimonsa vaatekomeroon. Ja se juuri on jutun juju.

Mieheni muisti ällistyttää minua kerta kerran perään uudestaan. Olen jo tottunut hänen nauruunsa (joka sivumennen sanoen on vastustamaton), hänen teoreettiseen insinöörinälyynsä, hänen äkämystymisherkkyyteensä nälkäisenä. Mutta hänen muistinsa ei petä: se tyrmää minut yhä uudestaan juuri sillä, miten usein se pettää.

Olen iloinen siitä, että miehelläni on minut. Hänen elämänsä olisi merkittävästi epäkäytännöllisempää ja konstikkaampaa ilman minunlaistani kävelevää muistilappua.

Iloni on luonnollisesti falskia lajia: toista vaakakuppia kiskoo alas oma raskas osani. On työlästä olla se, joka muistaa paremmin. Se, joka muistaa paremmin, turhautuu useammin. Yrittäkää itse iloita oman muistinne terävyydestä tilanteessa, jossa kolmatta kertaa samana päivänä etsitte avaimia, puhelimia, hammastahnoja ja henkilöautoja. (Ja desilitran mittoja, sillä ette ymmärtämättömyyttänne hoksanneet aloittaa etsintöjänne vaatekaapista.) On odottamattoman vaikeaa kokea aitoa riemua oman muistin näyttelykelpoisuudesta, kun mies tunnustaa unohtaneensa jättää tärkeät kirjekuoret tärkeiden ihmisten postilaatikoihin, vaikka häntä asiasta juuri muistutettiin. (Mikä saattaa johtaa siihen, että  mies insinöörinrakenteestaan huolimatta posottaa koko 30 kilometrin matkan takaisin postilaatikoiden sijaintipaikkakunnalle pelkästään korjatakseen virheensä.)

Mieheni on lainannut kirjastosta muistinparannusaiheista kirjallisuutta. Toistuvasti hän vakuuttaa, ettei mahda piirteelleen mitään. Ja minä, tilanteen epätasapainoisuuden tiedostaessani, annan hänelle tasoitusta. Näin rakastavan vaimon kuuluu tehdä.

Joten minä olen hidas.

Uskon, että hitauteni antaa miehelleni yhtäläiset mahdollisuudet turhautumiseen kuin hänen hajamielisyytensä minulle. Kun eteisestä kuuluu, lähdetäänkö jo (lausujana minä), mieheni ei vielä liikahdakaan sohvalta. Hän hyvin tietää, että keksin vielä kohkata siellä ja kolistaa täällä, tulla toisiin ajatuksiin pukeutumiseni suhteen, järjestää jääkaapin uudestaan, kastella kukat ja käydä pissalla. Vasta, kun seison olohuoneen ovensuussa kengät jalassa, puolisoni panee kirjansa tai puhelimensa pois ja vetää takin päälleen. Sillä hän kuuluu siihen mystiseen, kiehtovaan, äimistyttävään rotuun, joka saa itsensä seitsemässä sekunnissa valmiiksi.

Ja mikä sen herttaisempaa! Täydennämme toisiamme kuin kuorrute munkkia! Eikä se ole lainkaan niin auvoisaa kuin miltä kuulostaa! Toisen ihmisen täydentäminen on täyttä työtä!