maanantai 20. maaliskuuta 2017

Tärkeä taso

Olen ollut naimisissa viisi kuukautta ja 12 päivää. Eilen saavutin puolisoni kanssa avioliittomme kannalta ratkaisevan merkkipaalun. Vastasin mieheni esittämiin rakentaviin ajatuksiin mitään tarkoittamattomalla mölinällä.

En tiedä, kauanko parisuhteissa viihtyvillä yleensä menee tämän tason saavuttamiseen. Toivon, että terhakat yliopisto-opiskelijat, joilla ei ole mikään kiire valmistua työttömiksi, käyttävät kaiken mahdollisen ajan, tarmon ja tarjolle asetetut resurssit perehtyäkseen aiheeseen ja laatiakseen siitä pro gradu -tutkielmansa. Ilmoittaudun haastateltavaksi. Uskon edenneeni tässä asiassa selvästi keskiarvoa rivakammin.

Mieheni on hyvä ihminen, joka ei missään tilanteessa ansaitse tulla päin näköä mölistetyksi. Minä puolestani olen esimerkillinen vaimo, joka muistaa kehua itsessään useimmiten vuorovaikutustaitojaan. Erityisesti työhakemuksissa on tärkeää pitää meteliä omista olemassa olevista, toivottavista, todennäköisistä ja työn alla olevista kyvyistä. Vuorovaikutustaidot ovat keskeinen osa kattavaa itsekehupakettia.

Olen todella hyvä herrastelemaan paperilla. Olen ihan uskomattomia asioita, sopeutuvainen kuin kameleontti mutta joutuisampi, joustava kuin vieteri mutta hallitumpi, luova kuin Vincent van Gogh mutta vähemmän hullu. Puhumattakaan niistä vuorovaikutus- ja neuvottelutaidoista, joilla kaikesta päätellen käytäisiin sutaisemassa rauha Syyriaan ja löydettäisiin muissakin kinkkisissä tapauksissa aina kaikille sopivat ratkaisut ilman että kukaan joutuisi tuhlaamaan aikaansa ikäviin kompromisseihin.

Mikään edellisistä ei tietenkään pidä paikkaansa. Suhtaudun muutoksiin niin kuin terveen ihmisen kuuluu, eli en halua niitä tielleni tarkoin järjesteltyä päätäni sekoittamaan. Onneksi muutoksiakin on monenlaisia. Hallitsen konstitta tunteeni sellaisissa sopeutumista vaativissa tilanteissa, joissa päivällishernekeitto vaihtuu uuniloheen ja tylsä small talk aitoon vuorovaikutustaitoja mittaavaan keskusteluun, kuten mieheni kanssa eilen kävi. Minun ei siis tarvitse hakemuksessani valehdella.

Joustavuutta harjoitan valikoidusti, hallittu olen lähinnä nukkuessani, luovaksi kutsun itseäni koska neuloin kerran sukan jota kukaan ei sukaksi tunnistanut, eikä hulluuskaan niin paljon vähäisempää ole kuin maailmankuululla taidemaalarilla mutta käsittääkseni eri lajiketta kuitenkin. Joutuisa en ole ikinä. Paitsi edetessäni oletettua keskiarvoa sukkelammin parisuhteen tasolle Tuntemattomalla kielellä molottaminen, jolla eilenkin lähdin keskustelua mieheni kanssa rakentamaan ja hänen löysähköille ajatuksilleen rohkaisevaa kritiikkiä tarjoamaan. Tämä toimikoon parhaana näytteenä markkinoimistani vuorovaikutustaidoista.

Lehdestä sitten luin, että kun työhaastattelussa kysytään heikkouksia, niistä kannattaa rehellisesti kertoa. Vikojeni luetteloinnissa olen sentään luontaisesti lahjakas. Paperilla rehentelen niin että joku saattaa luulla rehentelyyn olevan aihettakin, kasvotusten keräilen nolona läjään kaikki ammottavat puutteeni ja sysään ne pöydälle itseni ja haastattelijan väliin, koska teeskentelyn lyhytkin oppimäärä jäi minulta teini-iässä kesken.

Toistaiseksi en ole kuitenkaan vastannut yhteenkään haastattelukysymykseen muilla kielillä kuin suomella mölisemällä. Siihen nähden, kuinka pian eiminkäänkielinen mölinä vyöryi kuvaan avioliitossani, pidän tätä merkittävänä saavutuksena.

2 kommenttia:

  1. Vaimoni on verbaalisesti erittäin lahjakas. Se nousee voimakkaasti esille näissä mölinään päättyvissä neuvotteluhetkissä.

    VastaaPoista
  2. Jahas, Elinalta blogi. Oletettavasti lahjakasta verbaalia mölinää luvassa. Tätä pitää seurata! =)

    VastaaPoista