perjantai 31. maaliskuuta 2017

Uhanalainen laji

Paljon ajetaan nyt oikeuksia. Ajetaan pakolaisten, seksuaalivähemmistöjen ja eläinten oikeuksia. Ajellaan omaishoitajien ja vankien oikeuksia. Mutta ajaako kukaan hitaiden oikeuksia? Näin kuntavaalien aikaan siinä olisi ollut terävänäköisellä ehdokkaalla paikka iskeä. Olisin äänestänyt.

Kerran sukulaistyttö keksi kesäisenä saunailtana ehdottaa, enkö lähtisi mukaan Snapchattiin. Vähänpä tiesi, kenelle tarjouksensa teki.

Syvästi ja intohimoisesti vihaan ajatusta sosiaalisen median kanavista, jotka perustuvat nopeuteen. Päivitysten pitää olla lyhykäisiä, jotta ne voi rivakasti plärätä, skrollata, vilkaista alta pois, mitähän termiä siellä nykyisin käytetään, tuskin kukaan lukemisesta tai katsomisesta puhuu. Nopeassa maailmassa ei ole aikaa toteuttaa näin perinpohjaista hartautta pursuavia tekoja. Minä näitä teon sanoja vielä rohkeasti viljelen, mutta minä en olekaan nopea.

Läpikypsä tampio minä sen sijaan olen, monessakin asiassa, mutta nyt on sopivaa viitata sosiaalisten viestimien ja tampiouteni välisiin lujiin sidoksiin. Sosiaalisten viestimien meluavalla pelikentällä, toisiaan tallovien some-aktiivien läkähdyttävässä tungoksessa minä olen tampio.

Lukeudun juuri ja juuri Facebookin käyttäjäksi. Puhelimessani toimii WhatsApp. Osaan käyttää sähköpostia, kynää ja postimerkkejä.

Meriittini loppuvat traagisesti tähän. Instagram, Twitter, Snapchat, ja mikä on se josta julkaistu aineisto katoaa muutamassa tunnissa? Mitä muita niitä oli? Lasketaanko YouTube samaan sarjaan? En käytä näistä ainoatakaan.

(Saakohan Spotifysta ja Skypestä säälipisteitä?)

Facebook ei edes ole mikään nykyajan meriitti. Se on niiden muinaishistorian jäännösten suosima foorumi, jotka jotenkin selvisivät viime vuosituhannelta tähän päivään. Minä heidän mukanaan.

Erään huomion tein vuosi pari sitten, kun Facebookiin ahkerasti elämästäni kirjoittelin: viittä riviä pidempiä päivityksiä ei enää luettu. Tai luettiin, mutta viiden rivin lukijat osoittivat toiminnallaan poikkeuksellista sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja periksiantamattomuutta.

Jos päivitys ylsi kymmeneen riviin, teki mieli rauhoittaa jokainen ilmaantunut lukija. Tällä tavalla uhanalaisille lajeille niiden pelastamiseksi käsittääkseni tehdään.

Aikamme rohkaisee marssitahtiin, jonka tiimellyksessä ei pysähdellä metrisiä blogipostauksia pureskelemaan. Lautaselle on saatava jotakin nopeasti hotkaistavaa, helposti sulavaa ja aikataulujen saumakohtiin notkeasti solahtavaa.

Jokin ajatuksessa nyppii. Minä olen hidas jo periaatteellisista syistä. Osoittaakseni, että niinkin voi tehdä. Sellaisiakin vielä on. Meitä jotka keskitymme siihen mitä teemme. Voisiko joku rauhoittaa meidät, lajimme viimeiset? Rauhoittaa meidät rauhassa lukemaan lehtemme uutterassa kahdessa tunnissa? Rauhoittaa meidät rauhassa harjoittamaan viisitoistaminuuttista valintaamme kirjakaupassa kahden erivärisen vihon välillä? Voisiko joku rauhoittaa meidät leipomaan, kirjoittamaan postikorttia, töhertämään sen ripsivärin kanssa? Sovittamaan putiikin kaikki jalkineet, vaikka hyvät on jo löydetty? Kiertämään ne laitimmaisetkin kirpputoripöydät? Istumaan rantatöyräällä? Istumaan vain. Istumaan ja kuuntelemaan merta.

Huuhaata ja höttöntöttöä. Yhteiskunta ei pyörisi kaltaisteni varassa. Mutta kaltaisiani sopii ahtaa jatkossakin ryntäilijöiden joukkoon pohtimaan kaupassa käsi poskella, ottaisiko vielä kolmannenkin maitotölkin. Tuomme kuvaan ilahduttavaa tasapainoa ja lupauksenpoikasen siitä, että elämästä on mahdollista suoriutua hitaamminkin. On mahdollista tehdä asioita alusta loppuun. On mahdollista olla ryntäämättä elämäänsä päästä päähän. Ja yllätys yllätys: sitä saattaa huomata jotakin sellaista, minkä ohi kiireisempi puskee hiki roiskuen.

Ai niin. Perheenäideillä ja -isillä voisi olla tästä muutamakin parahdus parahdettavana. Ei hätää. Kirjoitan aiheesta uuden tekstin sitten, kun itse pyöritän lapsiperheen arkea.

Jos ehdin.



P.S. Tutkinnallisista syistä hakeuduin Facebook-tililleni tarkistamaan faktani yli viiden rivin päivityksieni lukijoista. Häkeltyneenä totesin, ettei pelkkä päivityksen pituus aina näytäkään vaikuttaneen lukijamäärään. Mutta koska tämä vesittäisi keskeisen argumenttini, kirjaan tämän tänne lopun poistettuihin kohtauksiin siinä toivossa, ettei kukaan kiireisen maailman asukki jaksa tänne asti lukea.

8 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  3. Puhelimella vastaaminen aiheuttaa paljon hankaluuksia, mutta teen tämän loppuun parhaani mukaan. Ja nyt varsinaiseen kommenttiini.

    Luin tyytyväisenä loppuun asti, enkä parahtanut! En, vaikka olen perheenäiti. En vaikka olen yksinhuoltaja. Mutta kyllä, jos olisin lukenut postauksesi kaksi vuotta sitten. Joten älä huoli, elämän siirtyessä ruuhkaisille väylille voi silti ajella hitaasi. Se on toki vähän vaikeaa, kun takana olevat ajaa puskurissa kiinni ja ohituskaista on jatkuvasti käytössä. Mutta voi ajella rauhassa, ihastella maisemia ja pysähtyä levähdyspaikoille. Tehdä omaa matkaa omaan tahtiin.

    VastaaPoista
  4. Puhelimella kun kirjoittaa, niin lopputulos voi yllättää!

    VastaaPoista
  5. Onpa rohkaisevaa kuulla, että vanhemmuuskaistoillakin on tilaa hitureille. Jatkan siis samaan malliin ja toivon, että takapuskurini pysyy ehjänä.

    VastaaPoista
  6. Vanhemmuus tuo toisaalta uuden ulottuvuuden hitauteen: väsymyssumun. Ai miten niin teen juominen ja kahden ajatuksen ajatteleminen ei voi kestää puolta tuntia? Viikon valvomisputken jälkeen iltavalmisteluissa hammasharjojen tuijottaminen kesti kolme minuuttia, ja sen jälkeen vasta alettiin harjata hampaita. Eli ei se vanhemmuus välttämättä kaikkea nopeuta tai tehosta ;)

    VastaaPoista
  7. Mahtava kirjoitus!
    Jäin kiinni rysän päältä, sillä ajattelin, että olispa kiva kommentoida mutten taida ehtiä (vaikka kaikki lapset on tyytyväisiä). Havaitsin onneksi ajatukseni ja tein korjausliikkeen.

    VastaaPoista