Pistäydyimme mieheni kanssa taannoin Wienissä. Wien tunnetaan kulttuurikaupunkina, missä suoritimme mekin ryhtiliikkeen ja menimme valokuvanäyttelyyn.
Suhtaudun kaikkiin näyttely-päätteisiin sanoihin varauksella. Olen kulttuurin ystävä, mutta ystävystyn parhaiten sellaisen kulttuurin kanssa, joka ei saa minua tuntemaan itseäni tyhmäksi eikä huijatuksi. Minusta ihmisen ei pidä joutua maksamaan siitä, että voi kokea olonsa tyhmäksi. Sellainen järjestyy ilman pääsymaksujakin.
En arvosta niitä näyttely-päätteisiä tiloja enkä tilaisuuksia, joissa joudun miettimään, miksi kyseinen näyttely on nähty tärkeäksi järjestää. On kiusallista tuijottaa Taiteeksi kutsuttuja ilmestyksiä ja pohtia - ei suinkaan sitä, miten Taiteilijan näkemys läpäisee oman minuuteni ja millaisin nyanssein hän on halunnut luomuksillaan ajastamme ja yhteiskunnastamme kertoa, vaan sitä, olenko paikalla olevista ainoa joka ei ymmärrä teoksista tuon taivaallista. Asiaa on mahdotonta myöntää ääneen, koska ei halua osoittautua juuri sellaiseksi moukaksi jollaisia tämä moukkamainen maa on pullollaan.
Olen päättänyt kasvaa ihmisenä. Enää en huijaa itseäni enkä muita väittämällä ymmärtäväni jotakin, mitä en ymmärrä. Minun ei tarvitse suojella mainettani, sillä olenhan mieltymyksiäni suurempi. Ja jos en ole, olen ihan mielelläni juuri tämän kokoinen.
Wienin valokuvanäyttely oli nimeltään Polaroid Project ja uskomaton rimanalitus. Näyttelyn huipentumana pidettiin omakuvaa itse Andy Warholista. Kuvassa hän aivastaa. Seuraavassa hän niistää nenäänsä.
Minä kyllä pysähdyin kuvaparin ääreen. Oli pakko pysähtyä miettimään, kuinka ylimielinen on ihminen, joka ottaa itsestään aivastavan omakuvan ja kuvittelee sen kiinnostavan jotakuta.
Vielä enemmän minua ihmetytti siinä kuvakaksikon edessä se, maksoinko tosiaan kahdeksan euroa päästäkseni katsomaan tätä. Päästäkseni tuntemaan itseni tyhmäksi ja huijatuksi. Sillä kuka täysjärkinen Wienissä vieraileva tuhlaa aikaansa nenäänsä niistävän miehen katselemiseen? Eihän tarjolla ollutkaan muuta kuin balettia, oopperaa, ravintoloita, museoita, ratsastusnäytöksiä ja palatseja, joissa on 1 600 huonetta. Valitsin sitten polaroid-kokoisen aivastuksen.
Se tästä vielä olisikin puuttunut. Että seinän kokoista suurennosta olisi pitänyt aivastuksesta katsella.
