keskiviikko 17. lokakuuta 2018

Tättäräisten mailla

Olen laatinut tälle merkinnälle jo kolme erilaista alkua. Pyyhin ne kaikki pois, sillä niistä jokainen tuntui teennäiseltä ja yltiöyritteliäältä. Kirjoittamiseni ei ole koskaan ollut näin tyrmistyttävän tiiviissä tahmassa. Enkä tarkoita vain tätä aamupäivää: tahmeus ja työläys ovat valuneet tekstiini jo kuukausien ajan. Sanat kuin pikkulinnut tulivat ennen kutsusta luokseni, nykyisin ne pyrähtelevät pakoon jo kauan ennen ulottumisetäisyyttä.

Siksi en tänään juurikaan kirjoita. Onneksi voin kuitenkin näyttää.

Noin kuukausi sitten vierailimme mieheni kanssa tättäräisten mailla. Tämä topakka, hyväntahtoinen pikkulintu Pyhä-Luoston kansallispuiston ensimmäisessä yöpymispisteessä valloitti sydämemme. Tunnistan perustiput, västäräkin keltasirkun varpusen talitiaisen, mutta tästä yksilöstä en uskaltanut lausua valistuneita veikkauksia. Luultavasti se kuului perustipun serkkuihin, hömötiaisiin vaikka, mutta minä sen enempää kuin mieheni - joka kutsuu kaikkia siivekkäitä vilpittömän vakuuttuneena punatulkuiksi - ei keksinyt otukselle muuta nimeä kuin sen osuvimman: tättäräinen.

Teimme siis Lappiin tättäräisten ja kuukkeleiden keskuuteen neljän päivän ja neljän yön vaelluksen. Emme pitäneet kiirettä. Kolusimme pääreitiltä erkaantuvia sivupolkuja ja tuntureita. Minä valokuvasin, mieheni siirteli mättäistä märkiä, raskaita mustikoita suuhunsa. Muistimme säännöllisin väliajoin tankata suklaalla ja pähkinöillä. Ihailimme ruskan värejä ja nautimme.

Näin:





Siinä oli aapasuota. Sumuasussaan erittäin kiehtovaa maisemaa.

Seuraavaksi vähän 220 metriä syvää Isokurua, Suomen suurinta, joka tosiaan oli melko vaikuttava:




Noitatunturi, minne johti suoraviivainen nousu ja haastava kivikkoinen polku (tai oikeammin suunnan osoittavien tolppien jatkumo halki kivikon), osoittautui yhdeksi retken kohokohdista.




Törmäsimme myös ihastuttavaan ja hämmästyttävään otukseen, jonka kerrottiin olevan Lapin noita.


Sitten sekalaisessa järjestyksessä yleisiä poimintoja vaelluksen varrelta:








Kuvista viimeisessä ylitämme taas suota, jonka keskellä metsäsaarekkeen vieressä törröttää lato. Oli kuulemma reliikki ajoilta, jolloin talonpojat niittivät soilta muonaa karjalleen. Eipä käy kateeksi niissä hommissa huhkineita!

Ihan joka päivä ei sää suosinut. Mutta mikäs sen ihanampaa kuin raikas syyssade! Mieheni muuntautui rinkkoineen ja sadeviittoineen animehahmoksi, joka kannatteli viitanlievettään estääkseen sadevettä valumasta suoraan housuilleen. Lisäksi juuri sateella löysimme polulta joltakulta toiselta tipahtaneen karkkipussin! Jossa oli vielä karkkia jäljellä!



Telttaa kannoimme mukana muodon ja uskottavuuden vuoksi. Tosiasiassa yövyimme laavuissa, joita oli ripoteltu reittien varsille miellyttävin välimatkoin. Tilaa oli yllättävän hyvin; pahin ruskaruuhka taisi sijoittua Lapin pohjoisempiin kansallispuistoihin.



(Ilman kirjaa en lähde edes erämaahan.)


Sitten kävi se, minkä takia paluumatkalla Oulussa hankin uudet vaelluskengät. En astunut vahingossa ohi pitkospuiden, en kahlannut yli joen, ja silti kastelin kenkäni. Sukat loiskuivat jalkineissa, kun päästiin tulille. Kuivaussalonki siis pystyyn.


Paikalliset eläinhahmot, joista valtaosaan tutustuimme Ukko-Luostoa huiputtaessamme, tuottivat minulle rajatonta iloa.





Suuresti ilahduin myös soreahiirenportaasta, saniaisesta, jota kasvoi kosteissa notkelmissa. Hauska rehu, vielä hauskempi nimi.

Lopuksi viimeisen vaelluspäivän tunnelmia: 





Luostolta takaisin Pyhälle, missä automme odotti, liftasimme. Matkalla Ouluun lähinnä haisimme. Savu ja hiki ja vettyneet kengät, kaikki ne päivät joiden aikana olimme peseytyneet korkeintaan ja varsin satunnaisesti kasvojen ja käsien seuduilta, mikä ihana autuas luonnontila, ja miten kiitollisena sitä sen jälkeen sukeltaakaan lämpimään suihkuun.

Sillä lailla! Näin ollaan kaikki päästy käymään pohjoisessa. Kannattaa mennä joskus henkilökohtaisestikin, ja eritoten suosittelemme ruskan aikaa syyskuun puolivälin tietämillä.

perjantai 10. elokuuta 2018

Kesäni parhaat, osa 2

Pakkaan kajakkiin teltan, retkipatjan, makuupussin, retkikeittimen, eväät ja kirjan. Mihinkä soot menos kun nuan paljon tavaraa tarttoo olla, kyselee äijä joka työkseen meloo ryhmien kanssa jokea ylös alas. Kerron. Äijä kopauttaa karttaa vajan ovessa. Varoittaa menemästä Kiikun padolle, siitä ei vettä pitkin pääse nyt yli. Lupaan etten mene. Kierrän padon toista reittiä.

Pari tuntia myöhemmin törötän kajakissani ja töllistelen Kiikun patoa. Tajuan, että jokin meni vikaan. En ole yllättynyt. Silti sapettaa. Ähellän tieni ulos kajakista, saan sen työllä ja vaivalla kiskottua jyrkkää töyrää ylös, metallisen sillankaiteen viereen. Kävelen edemmäs. Istun pellon laitaan ja syön voicroissantin. Olen täyttänyt sen kinkulla, kurkulla ja valkohomejuustolla. Katselen yli avarien, keltaisten peltojen.


Palaan kajakille. Nostan sen ilmaan kuin herneen, croissantin terästämät käsivarteni tuskin notkahtavat. Olen vahva, kaikkivoipainen, voittamaton selviytyjä.

Jostakin hosuu paikalle venäläinen pariskunta. Mies kaappaa kiinni kajakin perästä, nainen keskivaiheilta. Olen hieman tyrmistynyt. Mitä tämä on? Auttavatko he minua? Eivätkö he todella näe, miten voittoisia tässä paraikaa ollaan?

Matka jatkuu. Kyrönjoki virtaa raukeana, kuin itsensä vuosikymmeniä sitten uuvuttaneena. Etsin telttapaikan, syön pussikeiton, kömmin telttaan lukemaan. Saan tekstiviestin. Siinä kerrotaan, että minulla on hyvä pylly. Lähettäjänä Tomi. Hihitän makuupussissani ja lähetän viestistä kuvan miehelleni. Häntä kiinnostaa tietää, kuka on Tomi. Joku joka arvostaa suoraan asiaan menemistä, epäilen minä.

Yöllä sammakko istuu jossakin lähellä ja kurnuttaa maailman yksitoikkoisimmalla nuotilla. Olen mahdollisesti parkkeerannut telttoineni sen vakioneliöihin, päättelen. Nyt se luultavasti yrittää karkottaa tunkeilijan silkan väsytystaktiikan turvin. Voitan ottelun ainoastaan siksi, että olen niin voittoisa. (Tai siksi, että mikään voima maailmassa ei saisi minua ulostautumaan turvallisesta teltasta sammakoiden pelottavaan maailmaan.)

Muutoin on aivan hiljaista. Yritän kuulostella liikenteen etäistä kohinaa, mitä on niin vaikea päästä pakoon, mutta en kuule mitään. En erota edes joen solinaa. Koivunoksat ylläni tuskin rapisevat.

Tulee aamu. Sammakko on luovuttanut. Melon, rantaudun kuumalle kalliolle, keitän pussipastan, tiskaan, luen, venyn pitkin kuumaa kalliota kuin terva. Nousen, melon, katselen pilviä. Lasken läpi matalista koskista, joista osassa minut valtaa tuttu voittamattomuuden tunne. Osaan jään jumiin. Pysähdyn kivenlohkareille lepäämään ja lukemaan. Katselen haikaran hajamielistä letkuttelua. Olen onnellinen.


torstai 9. elokuuta 2018

Kesäni parhaat, osa 1

Ajetaan veneellä merelle. On ilta, aurinko kastautumassa vedenrajaan kaukana siellä minkä takana on naapurimaa. On porvarillinen hämärä, minulle kerrotaan. Katsellaan ulappaa ja annetaan tuulen keikuttaa paattia. Vettä pirskahtelee laidan yli käsivarsille.

Serkkuni toteaa, että avomeri on aina yhtä vaikuttava. Hän harrastaa varjoliitoa. Palasi juuri Portugalin taivaalta. Hän on nähnyt Dolomiitit Italiassa, hän on lentänyt Australian ja Ranskan taivaalla ja nähnyt niiden alla avaran maan. Hän on sukeltanut Meksikossa ja ajellut moottoripyörällä Euroopan Alpeilla. Silti hän nyt istuu siinä ja katsoo tuttua, vellovaa, harmaanvihreää Pohjanlahtea kuin näkisi meren ensimmäisen kerran. Olen vaikuttunut.

Etsitään veneelle paikka kalliosaaren kupeesta. Noustaan maihin, juostaan vaihtamaan vaatetta, keräännytään veteen viettävälle kalliolle tuijottamaan isoja aaltoja joihin pitäisi nyt uskaltaa heittäytyä.

Hivuttaudun kyykkysilläni liukasta kalliota pitkin ennen kuin leväytän itseni veden varaan. Aallot ottavat kopin, keinun vyöryviin vastamäkiin ja nauran niin että meri menee suusta sisään.

Vesi on älyttömän lämmintä. Minä olen älyttömän elossa.

keskiviikko 4. heinäkuuta 2018

Ikävä sinua, juustohöylä

Muistan, kuinka opiskeluvuosinani ryhdyin valmistelemaan lähtöäni ulkomaanvaihtoon Afrikkaan. Kyselin luokkakavereitani mukaan, mutta matkatoverin värväys osoittautui varsinaiseksi oveluuskokeeksi. Kerran kävin seuraavanlaisen keskustelun koulun ruokalassa:

- Tuija, lähde sä mun kanssa Keniaan.
- En lähe. Mua ei kiinnosta matkustelu.
- Ei se ole matkustelua! Se on siirtymistä paikasta toiseen.

Strategiani ei selvästikään ollut kyllin ovela, sillä Tuija ei muuttanut mieltään.

Sittemmin olen jopa ajatellut, että autuaita ne, joita ei matkustelu kiinnosta. Matkailu on hankalaa, kallista ja epäekologista. Se vie aikaa ja siihen jää koukkuun. Lisäksi siinä pitää sietää keskeneräisyyttä: maailma on niin iso, että aina jää joku paikka tutkimatta.

Viime viikolla katselin valokuvakollaasia, joka oli esillä häissämme. Olin poiminut siihen kuvia Aasian ja Oseanian kiertueeltamme. Tajusin kaipaavani maailmaa niin paljon, että tunne lähenteli fyysistä kipua.


          Yö, jona makaamme yhä lämpimällä asfaltilla keskellä sademetsää
          ja tuijotamme vieraisiin tähtiin.
          Höyry järven pinnassa varhain aamulla, auringon persikanvärinen valo.
          Saari, jonka rannassa pyydystämme yöllä mustekaloja.
          Rapu, joka tarraa mieheni peukaloon.
          Nämä ihmiset jotka elävät täällä, kaikki nämä kasvot ja silmät ja tarinat,
          tämä minun muukalaisuuteni.
          Polku vuoren kapealla harjanteella. Mykistävä paljaus.


Aivan erityisesti kaipaan vuoria. Kaipaan omaa pienuuttani, josta tulen tietoiseksi vasta asettaessani itseni jotakin niin paljon itseäni suurempaa vasten.

Kaipaan matkustelun vapautta, irtolaisen huolettomuutta, päämääriä jotka ovat siinä, matkassa, seuraavassa kaupungissa ja kansallispuistossa. Matkassa viehättää lupa ajelehtia, lupa eksyä ja olla tietämätön suunnista. Paikallaan ollessaan ihmisen oletetaan rakentavan jotakin, tietävän kaikenlaista siitä miten elämä täytetään ja kuinka täällä suunnistetaan ja mihin kohtaan juurrutaan.


- Kun me asumme näin, minusta tuntuu koko ajan siltä kuin oltaisiin huviretkellä. Minä tarkoitan, että kaikki on toisin, uudella tavalla. Aivan kuin olisi sunnuntai koko ajan. Ja nyt minä haluaisin tietää, onko paha tuntea sillä tavalla.

Toiset odottivat.

- Ymmärrättehän, ei voi olla ikuisesti huviretkellä, jatkoi äiti epäröiden. Täytyyhän sen loppua. Pelkään että äkkiä tuntuu taas maanantailta, ja silloin en voi uskoa että tämä oli totta...

- Mutta tietysti se on totta, isä sanoi hämmästyneenä. Käy hyvin päinsä, että on koko ajan sunnuntai. Sehän meiltä juuri puuttui.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri


Mutta viehättää matkustelussa myös vaivalloisuus ja vaivalloisuudesta kumpuava kaipuu takaisin kotiin. On ainutlaatuista tulla tietoiseksi kaikesta siitä, mikä kotona unohtuu silkkaa itsestäänselvyyttään. Oma naulakko. Oma pöytä. Oma sänky. Pussilakanat, joihin on ymmärretty jättää kädentiet. Suihku, josta lämmin vesi ei lopu kesken. Astiankuivauskaappi tiskipöydän yläpuolella. Yksi hana, josta tulee sekä kylmä että kuuma vesi. Paikka kaikelle, nämä tutut neliöt jotka hallitsen, itselleni rajaama alue jota kutsun kodiksi. Nahkatakki. Pyykkikone. Juustohöylä.

On itseään sivistysvaltioiksi kutsuvia maailmankolkkia, joissa ei tiedetä mikä on juustohöylä. Siellä juustoa "höylätään" tapaturma-alttiille soveltumattomilla keittiöveitsillä tai kömpelöillä raastinraudoilla.

Ah, juustohöylä. Mikä ihana keksintö. Mutta vaikka sinua tulee joka kerta ikävä, et varmaankaan voi estää minua lähtemästä uudelleen. Onhan eron jälkeen taas ihanaa ottaa sinut esiin laatikosta, joka on minun omani.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2018

Kuinka täyttää kaappikello rippikoululaisilla

Näin muutama yö sitten ikävää painajaista. Siinä läheiset ystäväni täyttivät tiskikoneeni kolmella kapistuksella ja panivat sen pyörimään. Kolmella kapistuksella. Joista yksi oli sähkövatkain.

En ole koskaan laskenut, mutta uskallan veikata että hereillä ollessaan todellinen, lihasta ja luista koottu ihminen saa astianpesukoneeseensa mahtumaan enemmän kuin kolme kapinetta. Ainakin 40. Jos jokaisen lusikan ja hillopurkin kannen laskee erikseen, luku kenties tuplaantuu. Eivätkä lukemaan edes sisälly kaikki ne sähkökäyttöiset vatkaimet, paahtimet ja keittimet, joita kannattaa joskus pestä muuallakin kuin pesukoneessa. Ja jos keskivertoihmisen jäljiltä koneessa on 40 esinettä, minun jäljiltäni siellä on 60.

Tässä valossa on siis sangen ymmärrettävää, että uneni suututti minut niin että heräsin. Mieheni päätteli jostakin (ehkä unissani päästämistäni vihaisista karjaisuista) että kaikki ei ollut hyvin. Kerroin hänelle painajaiseni. Hän oli hyvin myötätuntoinen. Nauroi vain vähän. Luultavasti siksi, että kello oli 2.32.

Minä kävin vessassa, mieheni nukahti uudestaan, palasin hänen viereensä. Hän havahtui unestaan ja, kuten hänelle tyypillistä on, luuli etten ollut käynyt missään, että keskustelu oli vielä kesken ja siihen sopi ottaa osaa. Näillä vaiheilla hän tuntui myös tajuavan jossakin tokkuraisten ajatustensa perukoilla, ettei näin mehukasta juttua voi päästää livahtamaan ohi ilman pientä piikkiä. Niinpä hän sanoi (tavoitellen teennäistä osaaottavuutta mutta yltäen vaivoin epäselvään muminaan):

- On se vaikea täyttää kaappikello rippikoululaisilla.

Aivan. Terävämmin en olisi osannut sanoa.

maanantai 29. tammikuuta 2018

Pääsylippu tyhmyyden tunteeseen

Pistäydyimme mieheni kanssa taannoin Wienissä. Wien tunnetaan kulttuurikaupunkina, missä suoritimme mekin ryhtiliikkeen ja menimme valokuvanäyttelyyn.

Suhtaudun kaikkiin näyttely-päätteisiin sanoihin varauksella. Olen kulttuurin ystävä, mutta ystävystyn parhaiten sellaisen kulttuurin kanssa, joka ei saa minua tuntemaan itseäni tyhmäksi eikä huijatuksi. Minusta ihmisen ei pidä joutua maksamaan siitä, että voi kokea olonsa tyhmäksi. Sellainen järjestyy ilman pääsymaksujakin.

En arvosta niitä näyttely-päätteisiä tiloja enkä tilaisuuksia, joissa joudun miettimään, miksi kyseinen näyttely on nähty tärkeäksi järjestää. On kiusallista tuijottaa Taiteeksi kutsuttuja ilmestyksiä ja pohtia - ei suinkaan sitä, miten Taiteilijan näkemys läpäisee oman minuuteni ja millaisin nyanssein hän on halunnut luomuksillaan ajastamme ja yhteiskunnastamme kertoa, vaan sitä, olenko paikalla olevista ainoa joka ei ymmärrä teoksista tuon taivaallista. Asiaa on mahdotonta myöntää ääneen, koska ei halua osoittautua juuri sellaiseksi moukaksi jollaisia tämä moukkamainen maa on pullollaan.

Olen päättänyt kasvaa ihmisenä. Enää en huijaa itseäni enkä muita väittämällä ymmärtäväni jotakin, mitä en ymmärrä. Minun ei tarvitse suojella mainettani, sillä olenhan mieltymyksiäni suurempi. Ja jos en ole, olen ihan mielelläni juuri tämän kokoinen.

Wienin valokuvanäyttely oli nimeltään Polaroid Project ja uskomaton rimanalitus. Näyttelyn huipentumana pidettiin omakuvaa itse Andy Warholista. Kuvassa hän aivastaa. Seuraavassa hän niistää nenäänsä.

Minä kyllä pysähdyin kuvaparin ääreen. Oli pakko pysähtyä miettimään, kuinka ylimielinen on ihminen, joka ottaa itsestään aivastavan omakuvan ja kuvittelee sen kiinnostavan jotakuta.

Vielä enemmän minua ihmetytti siinä kuvakaksikon edessä se, maksoinko tosiaan kahdeksan euroa päästäkseni katsomaan tätä. Päästäkseni tuntemaan itseni tyhmäksi ja huijatuksi. Sillä kuka täysjärkinen Wienissä vieraileva tuhlaa aikaansa nenäänsä niistävän miehen katselemiseen? Eihän tarjolla ollutkaan muuta kuin balettia, oopperaa, ravintoloita, museoita, ratsastusnäytöksiä ja palatseja, joissa on 1 600 huonetta. Valitsin sitten polaroid-kokoisen aivastuksen.

Se tästä vielä olisikin puuttunut. Että seinän kokoista suurennosta olisi pitänyt aivastuksesta katsella.

sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lajinsa uskollinen edustaja

Meille tuli kissa lokakuun alussa. Olen siihen hyvin kiintynyt.

Eniten minua ilahduttaa kissassamme se, miten kissa se osaa olla. Ilman että kukaan opettaa! Se hakeutuu istumaan sanomalehden päälle, aivan kuin joku olisi kertonut, että niin kissan kuuluu tehdä. Se pesee itsensä ja peittää jätöksensä niin kuin kissat tekevät. Se ajaa takaa häntäänsä. Se pudottelee pöydiltä tavaroita tassuillaan, koska on tajunnut että voi. Se ei latki vettä astiansa keskeltä, vaan reunoilta. Se teroittaa kynsiään. Se teroittaa kynsiään sohvaan, vaikka vieressä olisi räsymattokin. (Kuka sen sille kertoi?) Se kiipeää, puskee, vaanii ja hiipii kuten kunnon kissa ainakin.

Se ei pyri veteen. Se ei loiki vasten sääriäni. Missään tapauksessa se ei yritä hirnua. Se käyttäytyy juuri niin kuin sen edustamalta lajilta odotetaan, mikä on ihailtavan aukotonta ja hämmästyttävää.

Toiseksi eniten pidän siitä, miten kissamme syö ja peseytyy. Sanotaan, että tulta, nukkuvaa lasta ja virtaavaa vettä voi katsella loputtomasti. Lisäisin listaan itseään pesevän ja ateriaansa nauttivan kissan.

Pesutapahtuma on perinpohjainen ja tarmokas ja päättyy lähes aina onnelliseen nukahtamiskäpertymiseen. Varsinkin naaman siistiminen on hypnoottista katseltavaa. Näin, etukäpälää apuna käyttäen, on ratkaistu ongelma Miten yltää pesemään alueet joihin kieli ei ylety.

Olen lapsuudessani seurannut satoja labradorinnoutajan ravitsemistilanteita. Tuskin on mössö ehditty kumota ämpäristä koiran kattilaan, kun se on jo hotkaistu tehokkaiden, slurpahtavien ääninäytteiden kera ammottavaan, kyltymättömään kitaan.

Ei toimi kissa näin. Kissa kyyristyy ruokakipolleen käpälät sievässä järjestyksessä toistensa vieressä ja häntä vartalon ympärille kierrettynä niin, että koko mirri on hallitussa ja suunnitellussa paketissa. Ateria pikemminkin nautitaan kuin ahmaistaan.

Kolmanneksi mukavinta on leikkiä kissan kanssa. Näin siitäkin huolimatta, että leikkituokio on saattanut päättyä jääpussiin nenäni jatkeena.

Hieman vähemmän arvostan kissamme pyrkimyksiä osallistua kirjoitustöihini. Chrome-selaimemme ei enää ole nimeltään Chrome-selain, vaan "2bbbbbbbbbbbbbb33333333333333333333333333333", koska kissa katsoi tämän osuvammaksi nimeksi.

Kaikenlaista korjattavaa kissa on teksteistäni löytänyt. Hän suosii ilmaisussaan numeroita ja eksoottisia kirjainyhdisteitä, kuten qqqff222r6. Ja sehän on nasakasti sanottu.

Kissamme it-älyn johdosta olen joutunut soittamaan miehelleni selvittääkseni, miten saan tietokoneen näytön sisällön palautettua ymmärrettävään muotoon.

Voi myös olla, että olisin suonut kissamme varttuvan vielä hieman (noin 13 vuotta) ennen kuin se keksii, että älypuhelin on mainio istumapaikka. Toiset 13 vuotta olisi puolestani saanut vierähtää ennen kuin kissamme hoksaa, että puhelin on muutenkin hauska kapine ja tekee mitä käsketään. Esimerkiksi kielellä lipaisemalla voi palata edelliselle auki olleelle sivulle. Kuinka käteviä nämä nykyajan vempaimet.

Muihin eläimiin kissamme suhtautuu terveellä epäluulolla ja silmiinpistävällä isottelulla. Tässä suhteessa käytöstavoissa on vielä hiomista, tai kissastamme tulee eläinten maailman yksinäisin olento.

Luonnollisesti kullannuppumme saa kaiken anteeksi - myös huonekasveihin kohdistamansa huomion - vain ryömimällä illalla peiton alle viereeni tai kiertämällä itsensä rintani päälle keräksi. Onhan hän niin hurmaava. Niin vastustamaton. Ja niin tavattoman etevä.