tiistai 31. lokakuuta 2017

Minäkin sinua!

Kävi sikäli onnellisesti, että tutustuessani puolisoni kanssa hän sattui asumaan vain kahden pilkku kolmen kilometrin päässä minun lokaatiostani. Meille tuli tavaksi olla paljon tekemisissä. Viestittelimme myös, mutta kaksi pilkku kolme kilometriä on sikäli kätevä lukema, että sen polkee pyörällä samassa ajassa kuin naputtelee puhelimella viestin. Ainakin Etelä-Pohjanmaalla, missä kaikki on niin tiejyräntasaista, että vähäisetkin nyppylät nimetään vertailukohtien puuttuessa yksin tein vuoriksi. Eikä niistä ainoakaan sattunut meidän kahdelle pilkku kolmelle kilometrillemme.

Tuli kuitenkin aikoja, jolloin elämä riuhtoi meidät eroon toisistamme. Silloin viestiliikenne vilkastui. Maalla kömmin iltaisin piha-aittaan ja valutin linjan täyteen ikävää, kaihoa, rakkautta, odotusta ja aamulla levähtäneen ruohonleikkurin osia. Vastaukset olivat yhtä imelään taittavia mahanpohjanvärisyttäjiä, joista pulppusivat ikävä ja rakkaus ja sydäntenkuvat ja joskus jopa mies ja kitara.

Kuinka ollakaan, mies ja kitara -viestejä seurasi avioliitto. Häidemme ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi selailin puhelimeni tekstiviestejä, sillä tekstiviestejä me lähettelimme esihistoriallisen puhelinmallini takia. Ikävä kyllä vanhat lirkuttelut eivät olleet tallentuneet luurista toiseen, muuta aineistoa kylläkin. Ja hyvin lähellä rakkaudentunnustuksia edelleen liikutaan!

"Löytykö vessa?"

"Täälä on ilmanen netti!"

"Tulin tähän paikkaan jota jo katsottiin."

"Ok."

"Ok"

"Ok."

Ei vaadi suurta älyllistä ponnistusta päätellä, kumpi minkäkin viestin on lähettänyt. Kaikki ne, joiden perästä puuttuu piste ja joissa täällä-sanan toinen L-kirjain on sumeilematta syrjäytetty, ovat taatusti jonkun muun kuin kielipoliisin käsialaa. Huomatkaa myös aihealueena netti, jonka perässä aitoa intoa markkeeraa huutomerkki.

Ilmaisun ja sijainninmäärittelyn tarkkuuteen pyytäisin kiinnittämään huomiota viestissä, jossa kirjoittaja ystävällisesti kuvailee toiselle paikan, jossa tätä odottaa: tulin tähän paikkaan jota jo katsottiin. Hyvin täsmällistä. Vain autuaasti eksynyt ihminen käyttää tällaista kieltä, varsinkin jos yrittää salata eksyneisyyden kumppaniltaan.

Vihje: minä olen eksynyt suoralla tielläkin.

Edelliset viestiesimerkit kuitenkin suorastaan leiskuvat lempeä, jos niitä vertaa vielä tuoreempiin tapauksiin. Pitäkää housuistanne kiinni.

"Olen kokouksessa."

"En juuri nyt ehdi vastata, soitan pian."

"Olen nyt varattu, palaan asiaan pian."

"Olen kokouksessa."

"Olen kokouksessa."


Rakas! Minäkin sinua!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ansaitsematonta rakkautta

Olen useasti miettinyt, mikä pikkulapsissa niin viehättää. Selitykseksi ei riitä se, että pieni on yleensä söpömpi kuin iso. Tai se, että "pippuu" kuulostaa hauskemmalta kuin "tippuu". Eikä edes se, että itsellään tiskikoneen täyttänyt puolitoistavuotias näyttää koneen sisuksissa valloittavammalta kuin 32-vuotias samassa paikassa.

Minä en edes kuulu siihen laajaan joukkoon, jolle pikkulapset edustavat kaikkea parahultaisinta ja tavoiteltavinta elämän unelmakatalogissa. Vasta, kun sisareni tuotti ensimmäisen jälkeläisensä, tajusin viehättyä tästä ihanat lapset -ilmiöstä. On aivan eri asia seurata paraatipaikalta itseni kanssa samasta geeniperimästä versovan lapsen kasvua ja kehitystä kuin aika ajoin pistäytyä vieraampien geenikokoelmien tuotteiden kasvukäyrän äärellä.

Etuoikeus on myös nähdä lähietäisyydeltä sievistelemätöntä lapsiperheen kaaosta. Panee miettimään, olisiko minulla perheenäitinä enää aikaa olla hidas. Aikaa pyyhkiä pöytää joka aterian jälkeen. Aikaa lukea kirjaa vessanpytyllä. Aikaa tuskastua eteisessä vellovaan kenkämereen, tai tarkemmin ottaen aikaa tuskastua mihinkään muuhun kenkämeren jälkeen.

Onneksi lapset merkitsevät muutakin kuin sekamelskaa ja kroonista keskeneräisyyttä. Pienen lapsen suurin viehätysvoima kätkeytyy lapsen kyseenalaistamattomaan ja itsestään selvään oletukseen siitä, että häntä rakastetaan. Hän on arvokas, ihana ja korvaamaton, ja kaikki hauska maailmassa on luonnollisesti häntä varten laadittu.

Saan tästä muistutuksia usein siskoni perheen luona käydessäni.

Heti saapuessani lapsi ryntää yksin tein - elleivät pinnasängyn pienat ole pahasti tiellä - eteiseen katsomaan, kuka tuli häntä tällä kertaa ilahduttamaan.

Pian tämän jälkeen on sanomattakin selvää, että hänen kanssaan halutaan juosta hippaa ja koota muovitukkeja Ponssen metsäkärryyn.

Puhumattakaan siitä, kun olen asettunut pötkömuodostelmaan sohvalle lukemaan itsekseni Tatua ja Patua. Kun pikkumies huomaa tämän, hänen koko kehonsa sakaroituu yhdeksi riemastuneeksi jippii-ja-kaksi-huutomerkkiä-aiheiseksi merkkirykelmäksi, minkä jälkeen tämä rykelmä tonkii tiensä sohvalle kainalooni nauttimaan yllätyksestä, jonka yksin hänelle tällä tavoin valmistin.

Se, että joku niin anteeksi pyytelemättä ja tunnusteluja suorittamatta uskoo olevansa kaiken huomion ja kohdalleen tulleen hyvän arvoinen, vetoaa ja puhuttelee. Se, että tässä suoritusten maailmassa on joku joka ei keksi pohtia, onko hän ehkä ansainnut osakseen tulleen rakkauden.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Nahkoineen päivineen

Minä pidän kotiruuasta. Kotiruoka on mutkatonta ja helposti lähestyttävää. Se ei saa syöjäänsä tuntemaan itseään missään määrin typeräksi. Kotiruokaan vain survaistaan haarukka (mihin kohtaan tahansa) ja pistellään menemään (missä järjestyksessä tahansa).

En usko että kalapuikkojen ja perunamuusin kanssa pääsee koskaan käymään niin, etten tietäisi kuinka ateria tulee nauttia. Pitääkö kalapuikot kuoria? ei ole kysymys, jonka kuulee esitettävän kotiruuan äärellä.

Yrittäkääpä olla esittämättä samaa kysymystä paistettu nieriä nenänne alla.

Nahkoineen kypsennetyn ja tarjoillun nieriän päälle istutetuista rehuista ja kastikevalumasta voi päätellä, ettei syömisrupeamaa ole tarpeen aloittaa nahan käärimisellä irti kalasta. Ajatus on kuitenkin ällistyttävän vulgaari. Että minäkö, 2000-luvun sofistikoitunut länsimaalainen, söisin kalasta nahankin? Minkälaisena hotkona ne minua pitävät? Onko tämä joku testi? Unohtiko kokki poistaa nahan?

Kalapuikkojen kohdalla tähän ei tarvitse turvautua, mutta nyt on viisainta sivusilmällä tarkkailla, miten pöytäseurueessa yleisesti menetellään. Yhdeksän kymmenestä ruokailijasta näyttää siirtävän kasvikunnan sivuun kalan laelta ja nyhtävän nahan irti.

Hyvä tietää. Noin yleisellä tasolla. Minä en kyllä nyhdä. Olen hotko länsimaalainen ja mussutan kalasta sekä nahan että lihan.

Myöhemmin kuulen, etten menetellyt väärin. Olen helpottunut. Länsimaalainen maineeni on pelastettu.

Koittaa kahvin aika. Kahvin ohella tarjoillaan kakkua, jonka päällä lojuu suklaaseen tipahtanut jumppatossu. Sellainen vanhanaikainen, kuminauhakiristyksellä. Onpa huolimatonta näin hienon ravintolan kokilta! Mitä hänellä nyt on jalassaan?

Enää en kykene vaivihkaiseen kakunsyöjien tarkkailuun. Ilmaisen suureen ääneen äimistykseni.

Olen helpottunut kuullessani, että jumppatossulta se muistakin näyttää.

Kukaan ei tiedä, onko se poistettava kakusta ennen herkun suuhun sijoittamista. En ota sitä kakkua.


Fiinit ravintolat ovat elämyksiä, mutta kieltämättä kalapuikoissa ja perunamuusissa on se hyvä puoli, että niitä syödessä tietää aina tarkalleen mitä tarjottava ruoka on.

Ja mitä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun tulee, en ole koskaan oikeasti oppinut sitä. Pidän aina ääntä, ja erityisesti pidän ääntä silloin kun kannattaisi keskittyä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun.