Teemaailman Toyota

Se väijyy kaikkialla. Se vaanii viattomuuteensa naamioituneena oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana. Se on vallannut kahvihuoneet, kioskit ja juhlapöydät. Se ei ole mitään, ja juuri siksi se voittaa kaikki muut.

Se on keltainen Lipton.

Keltainen Lipton on viekas. Se ujuttaa kitkerät lonkeronsa kaikkialle. Sillä mitä teelaatua löydät työpaikan kahvihuoneen kaapista? Löydät keltaista Liptonia. Mitä teetä tarjotaan pesäpallomatsin väliaikatarjoiluista vastaavassa kioskissa? Tarjotaan keltaista Liptonia. Ja millaisin teearsenaalein on sukujuhlissa valmistauduttu tyydyttämään teenjuojien teehampaankolotus? Ei voi olla totta! Onko se tosiaan Liptonin keltainen pussilajitelma!

Keltaisen Liptonin suosio perustuu mielikuvaan turvallisesta valinnasta. Kun haluat tarjota kaikille kelpaavaa leipää, tarjoa ruispaloja. Kun haluat tarjota kaikille maistuvaa teetä, tarjoa keltaista Liptonia. Leivän kohdalla kaikki on vielä hyvin, mutta teehen päästessä sallikaa minun kysyä, millainen markkinointikoneisto saa aikaan moisen Venäjän kokoisen valheen.

Tuntemaani teenjuojien yhteisöön ei kuulu ketään, joka vapaaehtoisesti hankkisi valikoimiinsa keltaista Liptonia. Päättelen siis, että työyhteisöissä, kioskeissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa teevalinnoista vastaavat kahvinjuojat. Sillä oi! Mitäpä tietävät he, autuaat, virkeänä paistattelevan keltaisen Liptonin karvaasta luonteesta?

Ja mikä murheellisinta. Heidän mielestään on käytännöllistä ostaa työpaikan kahvihuoneeseen saman tien kunnon säästöpakkaus tätä kaikille teenjuojille kelpaavaa teemaailman Toyotaa. Kunnon säästöpakkaus. 300 pussia. Ja kas, nythän on tarjous, otetaan saman tien kahtena kappaleena. Niin riittää sitten varmasti työpaikan kaikille kahdelle teenjuojalle ilon ja virkistyksen aihetta seuraavan kolmen vuoden kahvihuonehetkiin.

Sose, Muusi ja muut kullannuput

Kesäkuussa minä istutin 15 perunaa. Kirjoitin siitä merkinnän, niin kuin kaikista tärkeistä asioista kirjoitetaan. Nyt on pottusektorilla tapahtunut siinä määrin tärkeitä asioita, että taas pitää kirjoittaa.

Onko mitään söpömpää kuin pikku perunantaimi? Kissanpentu, te nyt tietysti sanotte, kissanpentu on söpömpi, ja ankanpoika, ja vauvan varvas, mutta minä sanon ei. Minä sanon että peruna se on. Koska minä sen istutin.

Kesäkuun lopussa reippaita, ryppyisiä taimia alkoi pojottaa kasvimaalaatikostamme. Ne olivat niin söpöjä, että teki mieli antaa niille nimet. Sose, Muusi, Laatikko. Ranskis, Lohko, Kerma. Ja nämä tässä, nämä ovat kaksoset Nenä ja Varvas.

Kasvamisen ihme on terapiaa parhaasta ja edullisimmasta päästä. Siinä minun kätteni jälki nyt versoo omapäisen puuhakkaasti, kasvattajastaan irtautuneena, penkoo tiensä läpi mullan ja kanankakan kohti kesän alkukantaista voimaa, kohti auringon alas rojahtavaa satiinista suopeutta. Kohti pärskyviä sateita, joita ei niitäkään Suomen kesässä tarvitse iän kaiken odotella. Sitä taimeen sidottua elämänhalun määrää!

Lähdimme suloisimman kasvupyrähdyksen ajaksi Eurooppaan, ja sinä aikana Muusit ja Ranskikset venähtivät kuin teini-ikäiset pojanklopit. Palattuamme perunanvarsien raajat ryöpsähtelivät honteloina hujoppeina laatikosta kuin äimistellen, miten tässä näin ja mihin suuntaan sitä nyt.

Minä olin niistä niin ylpeä. Kullannuppuni! Sinäkin, Pottuvarvas!

Mutta onko mitään siihen ylpeään tyydytykseen verrattavaa, mitä sadonkorjaaja saa kuokkiessaan oman aloitteellisuutensa annin muhevan maan taskunpohjalta.

Kyllä ei ole. Kyllä on ihminen oman perimmäisluontonsa kanssa nenäkkäin, kun saa kuunnella oman maan pottujen mellastavan kattilassa kannen alla.

Käskivät jättää tyynyn nostamatta

Olen usein hidas, mutta en koskaan ilman johdonmukaista syytä.

Todennäköisimmin olen hidas siksi, että jään toimittamaan jotakin oleellisen tärkeää yksityiskohtaa, jota kukaan muukaan ei ota hoitaakseen (ripsikamman pesu, kirjojen mallintaminen suuruusjärjestykseen, kännykän taustakuvan valinta, hupparin nauhojen kiskominen yhtäläiseen mittaan ja sen ratkaisevan tärkeän asianhaaran pohtiminen, mitä kaikkea sinistä asunnostamme löytyy). Tällaisten yksityiskohtien samanaikainen rypälöityminen luonnollisesti entisestään vauhdittaa hitauttani.

Yleisin syy hidasteluuni on kai järjestely. Minä vain äkkiä tipautan tästä tämän muovimukin sille asianmukaisesti kuuluvaan ekologiseen lokeroon.

Minä vain nämä kirjastossa pöyristyttävästi maailmanjärjestystä sabotoivat äänikirjat livautan mielentyyneyteni palauttaville paikoilleen.

Koska tuleehan maailmasta tällä tavalla muki mukilta ja levy levyltä niin verrattoman paljon parempi paikka. Olkoonkin, että maailmanparannuspuuhani kerryttävät yllättävästi niitä strategisia minuutteja, joiden jälkeen lupasin olla valmis.

Kunnes sitten lehdestä lukemalla sain tietää, että järjesteleminen ei kannata. Että luovuus kukkii vasta epäjärjestyksessä. Että kaikkinainen järjestyksen ylläpito on silkkaa ajanhukkaa. Että ihmisen kannattaisi oikeastaan hautautua pölyyn, papereihin, nukkaan, pyykkiin, monoihin ja auton talvirenkaisiin, koska silloin hän on idearikkaimmillaan ja tehokkaimmillaan.

Minä yritän. Jätän nostamatta sohvalta pudonneen tyynyn ja juoksen keskeneräisen kirjoitushankkeeni ääreen jännittyneenä siitä, millaisen kafkamaisen inspiraation kohta saankaan.

Silmäkulmani nykii epämiellyttävästi. Sen mielestä lattialla lojuva tyyny on selvästi näyttöä vetovoimaisempi.

Suljen oven ja istun uudestaan alas. Kohta se tulee. Alan pulputa kuin savolainen puutarhaletku.

Tuijotan näyttöä. Sen edessä leijuu onneton, maailman hylkäämä, järjestyksen ulottumattomiin loitontuva sohvatyyny kuin kuilun pohjalle leijuva avuton höyhen.

Ryntään pystyyn, tempaisen oven auki, heittäydyn pelastamaan tyynyn ja erään mielenrauhan lattian katalalta erämaalta. Jäsentelen tyynyn takaisin paikalleen. Palaan rauhassa työpöytäni ääreen ja istuudun. Jatkan kirjoittamista. Tiedän, että tuotokseni kohtalona on nyt jäädä mielikuvituksettomaksi ja luovuuden osa-alueilla auttamatta rutiköyhäksi antikafkaisuudeksi, mutta jotakinhan minun oli tehtävä. Kirjoittajan blokki on karmea vitsaus. Varsinkin, jos sen aiheuttaa sohvatyyny.

Mies ja grilli

Kun mieheni alkoi hankkia meille grilliä, en oikein ehtinyt reagoida asiaan. Ihmisen pitää luontaisesti olla melko nopea, jos aikoo ehättää miehen ja grillin väliin. Tai jos ei väliin, niin mukaan ainakin. Nimittäin mies ja grilli -juna liikkuu kuin öljypisara keraamisella pannulla: jos et ole tarkkana, tilaisuutesi on mennyt.

Enkä minä ole nopea. Minä tuijotan vielä paikkaa, missä öljypullo oli, kun pisara jo kiitää pitkin pannua.

Sama juttu illanistujaisissa, joihin myös grilli on kutsuttu: kuluu tuskin havaittava aikayksikkö, kun joukon miehet ovat kadonneet jonnekin. Ei vaadi rakettitieteen syventäviä opintoja päätellä, miltä varsin rajatulta alueelta omansa tarvittaessa löytää.

Ihailtavinta tässä valonnopeassa hankkeessa oli kenties se, että mieheni ilman muuta tiesi mitä halusi. Hän tiesi merkin, mallin, ritiläleveyden ja tuhkakeräimen optimaalisen kuperuusasteen.

Minä harvemmin tiedän etukäteen mitään siitä, mitä haluan. Saatan luulla tietäväni, että haluan suunnilleen vaatteen. Ehkä paidan. Takkikin käy. Päädyn ostamaan hakaneuloja kolmessa koossa.

Minun miehelleni grillit ovat ruuanvalmistusvälineiden aatelia. Hella, mikro, kaasukeitin, ne edustavat joitakin aivan muita yhteiskuntaluokkia. Mutta grilli, grillissä on tyyliä, asennetta, aatteellisuutta. Grilli kuiskii aurinkotuoleista, takapihoista, pekoni-herkkusieni-mozzarella-avomaakurkkunyyteistä ja laajasta ystäväpiiristä kesäillan letkeillä puutarhakutsuilla vastaparturoidun nurmen tuoksussa.

Tässä grillien aatelisessa joukossa vallitsevat ihan omat lainalaisuutensa ja luokkajakonsa. Siellä halveksitaan parinkympin palloja, ylenkatsotaan hätäisiä kaasuja ja kadehditaan vihreitä munia.

Oi palvottu vihreä muna

Minun mieheni on hiilimies. Hän on valmis perustelemaan seikkaperäisesti ja moneen kertaan hiilen ylivoimaisuuden. Nämä perustelut alkavat tunnelmasta ja etenevät nautiskelun ja ruuanlaiton viehätyksen kautta makuelämykseen.

Itsehän söisin vaikka tulitikun päällä käristettyä pihviä enkä luultavasti huomaisi eroa, mutta minun kutsuni aatelistoon hukkuikin matkalla.

Terassillamme omahyväisenä kiiltelevän grillin hinta saattoi aiheuttaa taloudessamme keskustelua, mutta jätetään yksityiskohdat pois. Saatoin tosin unohtaa pienen osan kiistan aiheesta, kun seurasin sivusta mieheni häärinkiä K-kaupasta noudetun paketin ympärillä. Styroksinpalat sinkoilivat, muovikääreet jäivät valloittavasti terassille lojumaan. Ohjekirjaa tutkittiin kuin jännäriä. Aloin jopa epäillä, hankittiinko meille grilli vain siksi että olisi jotakin koottavaa, jotakin mitä ruuvata.

Siinä puuhatessaan mies näytti nuortuvan, kutistuvan pieneksi karvaiseksi pojaksi, joka on päästetty loputtomien onnelliseksi tekevien aarteiden kätköpaikalle.

Ai niin. Osallistuinhan minäkin grillin kokoamiseen. Kävin keräilemässä ne muovikääreet pois.

Puuttomalla kukkulalla

Puolitoista vuotta sitten minä eksyin.

Eksyinkö metsään? Eksyinkö kaupungin sokkeloihin?

En eksynyt. Eksyin keskellä päivää keskelle puutonta kukkulaa.

Se oli  niin puuton kukkula kuin kukkula voi olla. Kukkulan poskilla ei kasvanut edes puskia. Pelkkää ruohoa. Ruohoa ja ruohoa kaluavia elikoita.

Kukkulan kylkiä näppylöivät pienemmät kumpareet. Jonkin sellaisen taakse mieheni oli hävinnyt, enkä nähnyt häntä enää.

Mieheni mielestä polkuja oli vain yksi. Minun mielestäni niitä oli päivänselvästi kaksi. Valitsin väärän. Sen, jonka ne hirmuiset mustat lehmät olivat ruohoon kolanneet. Ja niin minä kävelin suoraan eksyksiin.

Tarvoin saman matkan kolmeen kertaan, sillä eksynyt todellakin kiertää kehää. Taistelin tieni ylös näännyttävää rinnettä (täysin turhaan). Rämmin ohi samojen lampaiden ja pelottavien mustien lehmien.

Päivä sattui olemaan tuulinen. Enkä nyt tarkoita pikku puhuria silloin tällöin, paria takkua tukassa. Tuuli oli siellä puuttomilla kukkuloilla niin älytön, että poskeni lepattivat. Kun kumosin kämmenelleni pähkinöitä pussista, jossakin pussinsuun ja kämmenen välillä ne katosivat. Tempautuivat tuhkana tuuleen, tämän kirjaimellisemmin ei sananparsi voi toteutua, jos mennään ilman mainittua tuhkaa.

Varautumisen puutteellisuudesta tai eksymiskykyni aliarvioinnista kertoo jotakin se, että kaikki kartat olivat miehelläni. Samoin valtaosa juomavedestä. Puhelimeni akku veteli viimeisiään. Ja mitä minä olisin puhelimeen sanonut sillä puuttomalla, maamerkittömällä kukkulalla? Tule tähän näin. Tähän puuttomimpaan kohtaan tätä puutonta kukkulaa.

(Käviköhän kaikille nyt varmasti selväksi, että kyseessä oli puuton kukkula?)

Kun aikani olin tupeksinut niillä kukkuloilla, törmäsin polkujen risteykseen, valitsin uuden reitin, keinottelin ali veräjien ja yli kiviaitojen ja löysin tien ja talon ja oven jota kolkuttaa. Se oli tuottelias kolkutus. Sitä seurasivat lasillinen vettä, puhelinyhteys mieheeni ja tarkat sijaintikoordinaatit. Kun mieheni tuli minua noutamaan, käsitin etten ollut ikinä ollut yhtä tolkuttoman voipunut.


Tämä tapahtui Uudessa-Seelannissa. Tapauksesta on pian puolitoista vuotta. Ja silti tuntuu, että harhailen yhä sillä samalla puuttomalla kukkulalla.

Olen eksynyt näennäisesti köykäisessä kukkulamaastossa, josta vain puuttuva kiintopiste tekee ongelmallisen.

Olen eksynyt keskellä päivää, mieheni läsnäolosta huolimatta.

Olen lähtenyt seuraamaan polkua, joka ihan selvästi oli siinä. Vai oliko sittenkään? Kantturoiden kehäkolmonenko siitä muka meni?

Jollakin lailla jyystän edestakaisin samaa poluntynkää samoja mättäitä tuijotellen. En tunnu pääsevän mihinkään, perille ainakaan. Vastaan tulee vain niitä ikäviä sysimustia lehmiä, jotka olen jo moneen kertaan nähnyt ja joita tuntuu mahdottomalta karistaa kintereiltään.

Tälläkään mielensisäisellä kukkulallani minulla ei ole sanoja kertomaan läheisilleni, milloin eksyin, miksi ja minne. Miten kutsua apu luokseen, jos ei tiedä missä on? Jos akku hupenee, yhteys pätkii ja tuuli vie sanat niin kuin pähkinät?

Sitten on tämä tuuli, vihuri joka ravistelee sisäisiä rakenteitani uuvuttavalla voimalla. Luulin että tunsin itseni, mutta tuuli kääntää kaiken nurin, pelmastaa ja hajottaa. Se pakottaa minut arvioimaan itseni uudestaan.

Mutta näin ankeisiin tunnelmiin en kukkulalleni aio jäädä. Tarkkaavainen lukija on jo poiminut tarinasta kolme toiveikasta kohtaa.

Ensimmäinen: Miehelläni on kartat.
Toinen: Tässä pitää vain löytää joku ulkopuolinen taho, joka osaa auttaa minua paikallistamaan itseni.
Kolmas: Minua tullaan hakemaan.

Näitä kohti täällä kukkulalla ponnistellessani voisin vaikka koettaa kohdata ja käsitellä pois päiväjärjestyksestä edes isoimmat mustat lehmäni.