keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Mestarinukahtaja

Minun mieheni on mestaruustason nukahtaja.




Mietin lähemmäs kymmenen minuuttia (neljän Enter-lyönnin verran) sopivaa vertausta, mutta en löydä mitään mihin mieheni nukahtamiskyvykkyyttä verrata. Hän on täysin omaa luokkaansa.

Minua huvittaisi kovastikin jutustella iltaisin sängyssä päivän tapahtumista, yhteisistä tutuista, viimeksi lainaamistani kirjoista, avaruudesta, sauvasirkoista ja niistä kolme ja puoli vuotta sitten kadottamistani juomalaseista, mutta - aiheiden laajasta repertuaarista ja loppua kohden vain nousevasta kiinnostavuuskäyrästä huolimatta - voisin yhtä hyvin viritellä keskustelua sängynpäädyn kanssa.

Joskus mieheni toki terästäytyy. Totta kai hän haluaa aika ajoin vaalia yhteisiä juttutuokioita, joita vaimo niin suurella tarmolla pystyttelee. Viimeksi kun näin kävi, olimme ajelemassa yömyöhällä kotiin ystäviemme häistä. Minä olin juuri vaihtanut pelkääjänpaikalta kuskin puolelle, ja piilolinssini olivat kuivuneet silmiin etupenkillä nuokkuessani. Havaitessani tässä oivallisen mielipahan aiheen ryhdyin innokkaasti rutisemaan asiasta. Ihmettelin, kauanko kestää että linssit kostuvat uudelleen.

Mieheni oli skarppina juonessa mukana:

- Se vähän ottaa, että ne saa seuraavan värin.

Näin teräviä kannanottoja voi lausua vain henkilö, joka on aloittanut siirtymisensä ratin takaa etupenkille keskimäärin 47 sekuntia aiemmin ja kytkeytynyt univerkkoon tehokkaasti turvavyön kiinnittämisen ja asennon hakemisen* jälkeen.

*Asennon hakeminen tarkoittaa mieheni kohdalla pään retkauttamista taakse ja suun avaamista ammolleen.

Yhteisen kirjan ääneen lukeminen iltaisin sängyssä ei sekään ole avioelämämme helpoin osa-alue. Ei, vaikka parhaillamme luemme Bram Stokerin Draculaa. (Tai mahdollisesti juuri siksi.) Ehdin saada kirjan auki ja palauttaa mieleeni edellisen lukukerran päätepisteen, kun mieheni jo aloittelee aivan omia yöllisiä kurkkuäännesonaattejaan.

Tietenkin mieheni kannattaisi tehdä kuten nuorimman siskoni. Kun olemme siskoni kanssa yhtä aikaa samassa paikassa menossa samaan aikaan nukkumaan, hän toisinaan pyytää minua lukemaan itselleen ääneen. Mutta hän valitsee vain kirjoja, jotka on jo lapsuudessamme sataan kertaan luettu.

Valittu tarinahan etenee siten, että
1) Kaisa kutsuu syntymäpäivilleen vieraita,
2) Kaisa ripustaa puutarhaan syntymäpäiväpaperilyhtyjä,
3) kukaan kutsutuista ei saavu syntymäpäivänä paikalle,
4) Kaisa itkee rannalla,
5) Kaisa tapaa rannalla miehen,
6) miehellä on papukaija,
7) ei tietoa, miten papukaija liittyy tarinaan,
8) mies kehottaa Kaisaa kutsumaan syntymäpäivilleen laitapuolen porukkaa,
9) eli niitä joilla ei ole kenkiä mutta sitäkin useampi reikä housuissaan,
10) Kaisa on epätoivoinen ja tekee kuten mies ehdottaa,
11) talo täyttyy säteilevistä köyhälistön silmistä ja
12) kaikilla on lystiä, eniten Kaisalla itsellään.

Siskoni sammuu kohdassa 3. Minä haukansilmineni huomaan tapahtuneen rikkomuksen (sillä iltasatu ei ole sitä varten, että sen aikana nukahdettaisiin!) ja alan töykkiä siskoani.

- Mitä! Joko sä nukut! Nukahditsä!
Siskoni katsoo minua kuin jokin pörröön mennyt otus valokeilassa.
- En nukahtanu!
- Eli nukahdit.
- Enpäs!
- Mitä mä viimeks luin?

Tässä vaiheessa siskoni vielä kuvittelee, että poispääsy kiipelistä on yksinkertainen. Ilman epäröinnin häivääkään, sillä epäröinti olisi nyt kohtalokasta, hän ilmoittaa olleensa vielä varsin hereillä kohdassa 8, johon olin päivänselvästi päässyt. Eikä hän aivan väärässä ole. Sekin kohtaus on luettu, mutta minuutin sijaan tapauksesta on kulunut hyvinkin 11 vuotta. Se niistä eipäsjuupasväitöksistä.

Mutta siskonikaan ei ole niin etevä, että olisi onnistunut nukahtamaan liikennevaloissa. Minun mieheltäni käy sekin.