sunnuntai 10. joulukuuta 2017

Lajinsa uskollinen edustaja

Meille tuli kissa lokakuun alussa. Olen siihen hyvin kiintynyt.

Eniten minua ilahduttaa kissassamme se, miten kissa se osaa olla. Ilman että kukaan opettaa! Se hakeutuu istumaan sanomalehden päälle, aivan kuin joku olisi kertonut, että niin kissan kuuluu tehdä. Se pesee itsensä ja peittää jätöksensä niin kuin kissat tekevät. Se ajaa takaa häntäänsä. Se pudottelee pöydiltä tavaroita tassuillaan, koska on tajunnut että voi. Se ei latki vettä astiansa keskeltä, vaan reunoilta. Se teroittaa kynsiään. Se teroittaa kynsiään sohvaan, vaikka vieressä olisi räsymattokin. (Kuka sen sille kertoi?) Se kiipeää, puskee, vaanii ja hiipii kuten kunnon kissa ainakin.

Se ei pyri veteen. Se ei loiki vasten sääriäni. Missään tapauksessa se ei yritä hirnua. Se käyttäytyy juuri niin kuin sen edustamalta lajilta odotetaan, mikä on ihailtavan aukotonta ja hämmästyttävää.

Toiseksi eniten pidän siitä, miten kissamme syö ja peseytyy. Sanotaan, että tulta, nukkuvaa lasta ja virtaavaa vettä voi katsella loputtomasti. Lisäisin listaan itseään pesevän ja ateriaansa nauttivan kissan.

Pesutapahtuma on perinpohjainen ja tarmokas ja päättyy lähes aina onnelliseen nukahtamiskäpertymiseen. Varsinkin naaman siistiminen on hypnoottista katseltavaa. Näin, etukäpälää apuna käyttäen, on ratkaistu ongelma Miten yltää pesemään alueet joihin kieli ei ylety.

Olen lapsuudessani seurannut satoja labradorinnoutajan ravitsemistilanteita. Tuskin on mössö ehditty kumota ämpäristä koiran kattilaan, kun se on jo hotkaistu tehokkaiden, slurpahtavien ääninäytteiden kera ammottavaan, kyltymättömään kitaan.

Ei toimi kissa näin. Kissa kyyristyy ruokakipolleen käpälät sievässä järjestyksessä toistensa vieressä ja häntä vartalon ympärille kierrettynä niin, että koko mirri on hallitussa ja suunnitellussa paketissa. Ateria pikemminkin nautitaan kuin ahmaistaan.

Kolmanneksi mukavinta on leikkiä kissan kanssa. Näin siitäkin huolimatta, että leikkituokio on saattanut päättyä jääpussiin nenäni jatkeena.

Hieman vähemmän arvostan kissamme pyrkimyksiä osallistua kirjoitustöihini. Chrome-selaimemme ei enää ole nimeltään Chrome-selain, vaan "2bbbbbbbbbbbbbb33333333333333333333333333333", koska kissa katsoi tämän osuvammaksi nimeksi.

Kaikenlaista korjattavaa kissa on teksteistäni löytänyt. Hän suosii ilmaisussaan numeroita ja eksoottisia kirjainyhdisteitä, kuten qqqff222r6. Ja sehän on nasakasti sanottu.

Kissamme it-älyn johdosta olen joutunut soittamaan miehelleni selvittääkseni, miten saan tietokoneen näytön sisällön palautettua ymmärrettävään muotoon.

Voi myös olla, että olisin suonut kissamme varttuvan vielä hieman (noin 13 vuotta) ennen kuin se keksii, että älypuhelin on mainio istumapaikka. Toiset 13 vuotta olisi puolestani saanut vierähtää ennen kuin kissamme hoksaa, että puhelin on muutenkin hauska kapine ja tekee mitä käsketään. Esimerkiksi kielellä lipaisemalla voi palata edelliselle auki olleelle sivulle. Kuinka käteviä nämä nykyajan vempaimet.

Muihin eläimiin kissamme suhtautuu terveellä epäluulolla ja silmiinpistävällä isottelulla. Tässä suhteessa käytöstavoissa on vielä hiomista, tai kissastamme tulee eläinten maailman yksinäisin olento.

Luonnollisesti kullannuppumme saa kaiken anteeksi - myös huonekasveihin kohdistamansa huomion - vain ryömimällä illalla peiton alle viereeni tai kiertämällä itsensä rintani päälle keräksi. Onhan hän niin hurmaava. Niin vastustamaton. Ja niin tavattoman etevä.

tiistai 31. lokakuuta 2017

Minäkin sinua!

Kävi sikäli onnellisesti, että tutustuessani puolisoni kanssa hän sattui asumaan vain kahden pilkku kolmen kilometrin päässä minun lokaatiostani. Meille tuli tavaksi olla paljon tekemisissä. Viestittelimme myös, mutta kaksi pilkku kolme kilometriä on sikäli kätevä lukema, että sen polkee pyörällä samassa ajassa kuin naputtelee puhelimella viestin. Ainakin Etelä-Pohjanmaalla, missä kaikki on niin tiejyräntasaista, että vähäisetkin nyppylät nimetään vertailukohtien puuttuessa yksin tein vuoriksi. Eikä niistä ainoakaan sattunut meidän kahdelle pilkku kolmelle kilometrillemme.

Tuli kuitenkin aikoja, jolloin elämä riuhtoi meidät eroon toisistamme. Silloin viestiliikenne vilkastui. Maalla kömmin iltaisin piha-aittaan ja valutin linjan täyteen ikävää, kaihoa, rakkautta, odotusta ja aamulla levähtäneen ruohonleikkurin osia. Vastaukset olivat yhtä imelään taittavia mahanpohjanvärisyttäjiä, joista pulppusivat ikävä ja rakkaus ja sydäntenkuvat ja joskus jopa mies ja kitara.

Kuinka ollakaan, mies ja kitara -viestejä seurasi avioliitto. Häidemme ensimmäisen vuosipäivän kunniaksi selailin puhelimeni tekstiviestejä, sillä tekstiviestejä me lähettelimme esihistoriallisen puhelinmallini takia. Ikävä kyllä vanhat lirkuttelut eivät olleet tallentuneet luurista toiseen, muuta aineistoa kylläkin. Ja hyvin lähellä rakkaudentunnustuksia edelleen liikutaan!

"Löytykö vessa?"

"Täälä on ilmanen netti!"

"Tulin tähän paikkaan jota jo katsottiin."

"Ok."

"Ok"

"Ok."

Ei vaadi suurta älyllistä ponnistusta päätellä, kumpi minkäkin viestin on lähettänyt. Kaikki ne, joiden perästä puuttuu piste ja joissa täällä-sanan toinen L-kirjain on sumeilematta syrjäytetty, ovat taatusti jonkun muun kuin kielipoliisin käsialaa. Huomatkaa myös aihealueena netti, jonka perässä aitoa intoa markkeeraa huutomerkki.

Ilmaisun ja sijainninmäärittelyn tarkkuuteen pyytäisin kiinnittämään huomiota viestissä, jossa kirjoittaja ystävällisesti kuvailee toiselle paikan, jossa tätä odottaa: tulin tähän paikkaan jota jo katsottiin. Hyvin täsmällistä. Vain autuaasti eksynyt ihminen käyttää tällaista kieltä, varsinkin jos yrittää salata eksyneisyyden kumppaniltaan.

Vihje: minä olen eksynyt suoralla tielläkin.

Edelliset viestiesimerkit kuitenkin suorastaan leiskuvat lempeä, jos niitä vertaa vielä tuoreempiin tapauksiin. Pitäkää housuistanne kiinni.

"Olen kokouksessa."

"En juuri nyt ehdi vastata, soitan pian."

"Olen nyt varattu, palaan asiaan pian."

"Olen kokouksessa."

"Olen kokouksessa."


Rakas! Minäkin sinua!

tiistai 10. lokakuuta 2017

Ansaitsematonta rakkautta

Olen useasti miettinyt, mikä pikkulapsissa niin viehättää. Selitykseksi ei riitä se, että pieni on yleensä söpömpi kuin iso. Tai se, että "pippuu" kuulostaa hauskemmalta kuin "tippuu". Eikä edes se, että itsellään tiskikoneen täyttänyt puolitoistavuotias näyttää koneen sisuksissa valloittavammalta kuin 32-vuotias samassa paikassa.

Minä en edes kuulu siihen laajaan joukkoon, jolle pikkulapset edustavat kaikkea parahultaisinta ja tavoiteltavinta elämän unelmakatalogissa. Vasta, kun sisareni tuotti ensimmäisen jälkeläisensä, tajusin viehättyä tästä ihanat lapset -ilmiöstä. On aivan eri asia seurata paraatipaikalta itseni kanssa samasta geeniperimästä versovan lapsen kasvua ja kehitystä kuin aika ajoin pistäytyä vieraampien geenikokoelmien tuotteiden kasvukäyrän äärellä.

Etuoikeus on myös nähdä lähietäisyydeltä sievistelemätöntä lapsiperheen kaaosta. Panee miettimään, olisiko minulla perheenäitinä enää aikaa olla hidas. Aikaa pyyhkiä pöytää joka aterian jälkeen. Aikaa lukea kirjaa vessanpytyllä. Aikaa tuskastua eteisessä vellovaan kenkämereen, tai tarkemmin ottaen aikaa tuskastua mihinkään muuhun kenkämeren jälkeen.

Onneksi lapset merkitsevät muutakin kuin sekamelskaa ja kroonista keskeneräisyyttä. Pienen lapsen suurin viehätysvoima kätkeytyy lapsen kyseenalaistamattomaan ja itsestään selvään oletukseen siitä, että häntä rakastetaan. Hän on arvokas, ihana ja korvaamaton, ja kaikki hauska maailmassa on luonnollisesti häntä varten laadittu.

Saan tästä muistutuksia usein siskoni perheen luona käydessäni.

Heti saapuessani lapsi ryntää yksin tein - elleivät pinnasängyn pienat ole pahasti tiellä - eteiseen katsomaan, kuka tuli häntä tällä kertaa ilahduttamaan.

Pian tämän jälkeen on sanomattakin selvää, että hänen kanssaan halutaan juosta hippaa ja koota muovitukkeja Ponssen metsäkärryyn.

Puhumattakaan siitä, kun olen asettunut pötkömuodostelmaan sohvalle lukemaan itsekseni Tatua ja Patua. Kun pikkumies huomaa tämän, hänen koko kehonsa sakaroituu yhdeksi riemastuneeksi jippii-ja-kaksi-huutomerkkiä-aiheiseksi merkkirykelmäksi, minkä jälkeen tämä rykelmä tonkii tiensä sohvalle kainalooni nauttimaan yllätyksestä, jonka yksin hänelle tällä tavoin valmistin.

Se, että joku niin anteeksi pyytelemättä ja tunnusteluja suorittamatta uskoo olevansa kaiken huomion ja kohdalleen tulleen hyvän arvoinen, vetoaa ja puhuttelee. Se, että tässä suoritusten maailmassa on joku joka ei keksi pohtia, onko hän ehkä ansainnut osakseen tulleen rakkauden.

maanantai 2. lokakuuta 2017

Nahkoineen päivineen

Minä pidän kotiruuasta. Kotiruoka on mutkatonta ja helposti lähestyttävää. Se ei saa syöjäänsä tuntemaan itseään missään määrin typeräksi. Kotiruokaan vain survaistaan haarukka (mihin kohtaan tahansa) ja pistellään menemään (missä järjestyksessä tahansa).

En usko että kalapuikkojen ja perunamuusin kanssa pääsee koskaan käymään niin, etten tietäisi kuinka ateria tulee nauttia. Pitääkö kalapuikot kuoria? ei ole kysymys, jonka kuulee esitettävän kotiruuan äärellä.

Yrittäkääpä olla esittämättä samaa kysymystä paistettu nieriä nenänne alla.

Nahkoineen kypsennetyn ja tarjoillun nieriän päälle istutetuista rehuista ja kastikevalumasta voi päätellä, ettei syömisrupeamaa ole tarpeen aloittaa nahan käärimisellä irti kalasta. Ajatus on kuitenkin ällistyttävän vulgaari. Että minäkö, 2000-luvun sofistikoitunut länsimaalainen, söisin kalasta nahankin? Minkälaisena hotkona ne minua pitävät? Onko tämä joku testi? Unohtiko kokki poistaa nahan?

Kalapuikkojen kohdalla tähän ei tarvitse turvautua, mutta nyt on viisainta sivusilmällä tarkkailla, miten pöytäseurueessa yleisesti menetellään. Yhdeksän kymmenestä ruokailijasta näyttää siirtävän kasvikunnan sivuun kalan laelta ja nyhtävän nahan irti.

Hyvä tietää. Noin yleisellä tasolla. Minä en kyllä nyhdä. Olen hotko länsimaalainen ja mussutan kalasta sekä nahan että lihan.

Myöhemmin kuulen, etten menetellyt väärin. Olen helpottunut. Länsimaalainen maineeni on pelastettu.

Koittaa kahvin aika. Kahvin ohella tarjoillaan kakkua, jonka päällä lojuu suklaaseen tipahtanut jumppatossu. Sellainen vanhanaikainen, kuminauhakiristyksellä. Onpa huolimatonta näin hienon ravintolan kokilta! Mitä hänellä nyt on jalassaan?

Enää en kykene vaivihkaiseen kakunsyöjien tarkkailuun. Ilmaisen suureen ääneen äimistykseni.

Olen helpottunut kuullessani, että jumppatossulta se muistakin näyttää.

Kukaan ei tiedä, onko se poistettava kakusta ennen herkun suuhun sijoittamista. En ota sitä kakkua.


Fiinit ravintolat ovat elämyksiä, mutta kieltämättä kalapuikoissa ja perunamuusissa on se hyvä puoli, että niitä syödessä tietää aina tarkalleen mitä tarjottava ruoka on.

Ja mitä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun tulee, en ole koskaan oikeasti oppinut sitä. Pidän aina ääntä, ja erityisesti pidän ääntä silloin kun kannattaisi keskittyä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun.

keskiviikko 13. syyskuuta 2017

Mestarinukahtaja

Minun mieheni on mestaruustason nukahtaja.




Mietin lähemmäs kymmenen minuuttia (neljän Enter-lyönnin verran) sopivaa vertausta, mutta en löydä mitään mihin mieheni nukahtamiskyvykkyyttä verrata. Hän on täysin omaa luokkaansa.

Minua huvittaisi kovastikin jutustella iltaisin sängyssä päivän tapahtumista, yhteisistä tutuista, viimeksi lainaamistani kirjoista, avaruudesta, sauvasirkoista ja niistä kolme ja puoli vuotta sitten kadottamistani juomalaseista, mutta - aiheiden laajasta repertuaarista ja loppua kohden vain nousevasta kiinnostavuuskäyrästä huolimatta - voisin yhtä hyvin viritellä keskustelua sängynpäädyn kanssa.

Joskus mieheni toki terästäytyy. Totta kai hän haluaa aika ajoin vaalia yhteisiä juttutuokioita, joita vaimo niin suurella tarmolla pystyttelee. Viimeksi kun näin kävi, olimme ajelemassa yömyöhällä kotiin ystäviemme häistä. Minä olin juuri vaihtanut pelkääjänpaikalta kuskin puolelle, ja piilolinssini olivat kuivuneet silmiin etupenkillä nuokkuessani. Havaitessani tässä oivallisen mielipahan aiheen ryhdyin innokkaasti rutisemaan asiasta. Ihmettelin, kauanko kestää että linssit kostuvat uudelleen.

Mieheni oli skarppina juonessa mukana:

- Se vähän ottaa, että ne saa seuraavan värin.

Näin teräviä kannanottoja voi lausua vain henkilö, joka on aloittanut siirtymisensä ratin takaa etupenkille keskimäärin 47 sekuntia aiemmin ja kytkeytynyt univerkkoon tehokkaasti turvavyön kiinnittämisen ja asennon hakemisen* jälkeen.

*Asennon hakeminen tarkoittaa mieheni kohdalla pään retkauttamista taakse ja suun avaamista ammolleen.

Yhteisen kirjan ääneen lukeminen iltaisin sängyssä ei sekään ole avioelämämme helpoin osa-alue. Ei, vaikka parhaillamme luemme Bram Stokerin Draculaa. (Tai mahdollisesti juuri siksi.) Ehdin saada kirjan auki ja palauttaa mieleeni edellisen lukukerran päätepisteen, kun mieheni jo aloittelee aivan omia yöllisiä kurkkuäännesonaattejaan.

Tietenkin mieheni kannattaisi tehdä kuten nuorimman siskoni. Kun olemme siskoni kanssa yhtä aikaa samassa paikassa menossa samaan aikaan nukkumaan, hän toisinaan pyytää minua lukemaan itselleen ääneen. Mutta hän valitsee vain kirjoja, jotka on jo lapsuudessamme sataan kertaan luettu.

Valittu tarinahan etenee siten, että
1) Kaisa kutsuu syntymäpäivilleen vieraita,
2) Kaisa ripustaa puutarhaan syntymäpäiväpaperilyhtyjä,
3) kukaan kutsutuista ei saavu syntymäpäivänä paikalle,
4) Kaisa itkee rannalla,
5) Kaisa tapaa rannalla miehen,
6) miehellä on papukaija,
7) ei tietoa, miten papukaija liittyy tarinaan,
8) mies kehottaa Kaisaa kutsumaan syntymäpäivilleen laitapuolen porukkaa,
9) eli niitä joilla ei ole kenkiä mutta sitäkin useampi reikä housuissaan,
10) Kaisa on epätoivoinen ja tekee kuten mies ehdottaa,
11) talo täyttyy säteilevistä köyhälistön silmistä ja
12) kaikilla on lystiä, eniten Kaisalla itsellään.

Siskoni sammuu kohdassa 3. Minä haukansilmineni huomaan tapahtuneen rikkomuksen (sillä iltasatu ei ole sitä varten, että sen aikana nukahdettaisiin!) ja alan töykkiä siskoani.

- Mitä! Joko sä nukut! Nukahditsä!
Siskoni katsoo minua kuin jokin pörröön mennyt otus valokeilassa.
- En nukahtanu!
- Eli nukahdit.
- Enpäs!
- Mitä mä viimeks luin?

Tässä vaiheessa siskoni vielä kuvittelee, että poispääsy kiipelistä on yksinkertainen. Ilman epäröinnin häivääkään, sillä epäröinti olisi nyt kohtalokasta, hän ilmoittaa olleensa vielä varsin hereillä kohdassa 8, johon olin päivänselvästi päässyt. Eikä hän aivan väärässä ole. Sekin kohtaus on luettu, mutta minuutin sijaan tapauksesta on kulunut hyvinkin 11 vuotta. Se niistä eipäsjuupasväitöksistä.

Mutta siskonikaan ei ole niin etevä, että olisi onnistunut nukahtamaan liikennevaloissa. Minun mieheltäni käy sekin.

tiistai 29. elokuuta 2017

Teemaailman Toyota

Se väijyy kaikkialla. Se vaanii viattomuuteensa naamioituneena oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana. Se on vallannut kahvihuoneet, kioskit ja juhlapöydät. Se ei ole mitään, ja juuri siksi se voittaa kaikki muut.

Se on keltainen Lipton.

Keltainen Lipton on viekas. Se ujuttaa kitkerät lonkeronsa kaikkialle. Sillä mitä teelaatua löydät työpaikan kahvihuoneen kaapista? Löydät keltaista Liptonia. Mitä teetä tarjotaan pesäpallomatsin väliaikatarjoiluista vastaavassa kioskissa? Tarjotaan keltaista Liptonia. Ja millaisin teearsenaalein on sukujuhlissa valmistauduttu tyydyttämään teenjuojien teehampaankolotus? Ei voi olla totta! Onko se tosiaan Liptonin keltainen pussilajitelma!

Keltaisen Liptonin suosio perustuu mielikuvaan turvallisesta valinnasta. Kun haluat tarjota kaikille kelpaavaa leipää, tarjoa ruispaloja. Kun haluat tarjota kaikille maistuvaa teetä, tarjoa keltaista Liptonia. Leivän kohdalla kaikki on vielä hyvin, mutta teehen päästessä sallikaa minun kysyä, millainen markkinointikoneisto saa aikaan moisen Venäjän kokoisen valheen.

Tuntemaani teenjuojien yhteisöön ei kuulu ketään, joka vapaaehtoisesti hankkisi valikoimiinsa keltaista Liptonia. Päättelen siis, että työyhteisöissä, kioskeissa ja juhlallisissa tilaisuuksissa teevalinnoista vastaavat kahvinjuojat. Sillä oi! Mitäpä tietävät he, autuaat, virkeänä paistattelevan keltaisen Liptonin karvaasta luonteesta?

Ja mikä murheellisinta. Heidän mielestään on käytännöllistä ostaa työpaikan kahvihuoneeseen saman tien kunnon säästöpakkaus tätä kaikille teenjuojille kelpaavaa teemaailman Toyotaa. Kunnon säästöpakkaus. 300 pussia. Ja kas, nythän on tarjous, otetaan saman tien kahtena kappaleena. Niin riittää sitten varmasti työpaikan kaikille kahdelle teenjuojalle ilon ja virkistyksen aihetta seuraavan kolmen vuoden kahvihuonehetkiin.

torstai 24. elokuuta 2017

Sose, Muusi ja muut kullannuput

Kesäkuussa minä istutin 15 perunaa. Kirjoitin siitä merkinnän, niin kuin kaikista tärkeistä asioista kirjoitetaan. Nyt on pottusektorilla tapahtunut siinä määrin tärkeitä asioita, että taas pitää kirjoittaa.


Onko mitään söpömpää kuin pikku perunantaimi? Kissanpentu, te nyt tietysti sanotte, kissanpentu on söpömpi, ja ankanpoika, ja vauvan varvas, mutta minä sanon ei. Minä sanon että peruna se on. Koska minä sen istutin.

Kesäkuun lopussa reippaita, ryppyisiä taimia alkoi pojottaa kasvimaalaatikostamme. Ne olivat niin söpöjä, että teki mieli antaa niille nimet. Sose, Muusi, Laatikko. Ranskis, Lohko, Kerma. Ja nämä tässä, nämä ovat kaksoset Nenä ja Varvas.

Kasvamisen ihme on terapiaa parhaasta ja edullisimmasta päästä. Siinä minun kätteni jälki nyt versoo omapäisen puuhakkaasti, kasvattajastaan irtautuneena, penkoo tiensä läpi mullan ja kanankakan kohti kesän alkukantaista voimaa, kohti auringon alas rojahtavaa satiinista suopeutta. Kohti pärskyviä sateita, joita ei niitäkään Suomen kesässä tarvitse iän kaiken odotella. Sitä taimeen sidottua elämänhalun määrää!

Lähdimme suloisimman kasvupyrähdyksen ajaksi Eurooppaan, ja sinä aikana Muusit ja Ranskikset venähtivät kuin teini-ikäiset pojanklopit. Palattuamme perunanvarsien raajat ryöpsähtelivät honteloina hujoppeina laatikosta kuin äimistellen, miten tässä näin ja mihin suuntaan sitä nyt.

Minä olin niistä niin ylpeä. Kullannuppuni! Sinäkin, Pottuvarvas!

Mutta onko mitään siihen ylpeään tyydytykseen verrattavaa, mitä sadonkorjaaja saa kuokkiessaan oman aloitteellisuutensa annin muhevan maan taskunpohjalta.


Kyllä ei ole. Kyllä on ihminen oman perimmäisluontonsa kanssa nenäkkäin, kun saa kuunnella oman maan pottujen mellastavan kattilassa kannen alla.

torstai 17. elokuuta 2017

Käskivät jättää tyynyn nostamatta

Olen usein hidas, mutta en koskaan ilman johdonmukaista syytä.

Todennäköisimmin olen hidas siksi, että jään toimittamaan jotakin oleellisen tärkeää yksityiskohtaa, jota kukaan muukaan ei ota hoitaakseen (ripsikamman pesu, kirjojen mallintaminen suuruusjärjestykseen, kännykän taustakuvan valinta, hupparin nauhojen kiskominen yhtäläiseen mittaan ja sen ratkaisevan tärkeän asianhaaran pohtiminen, mitä kaikkea sinistä asunnostamme löytyy). Tällaisten yksityiskohtien samanaikainen rypälöityminen luonnollisesti entisestään vauhdittaa hitauttani.

Yleisin syy hidasteluuni on kai järjestely. Minä vain äkkiä tipautan tästä tämän muovimukin sille asianmukaisesti kuuluvaan ekologiseen lokeroon.


Minä vain nämä kirjastossa pöyristyttävästi maailmanjärjestystä sabotoivat äänikirjat livautan mielentyyneyteni palauttaville paikoilleen.



Koska tuleehan maailmasta tällä tavalla muki mukilta ja levy levyltä niin verrattoman paljon parempi paikka. Olkoonkin, että maailmanparannuspuuhani kerryttävät yllättävästi niitä strategisia minuutteja, joiden jälkeen lupasin olla valmis.

Kunnes sitten lehdestä lukemalla sain tietää, että järjesteleminen ei kannata. Että luovuus kukkii vasta epäjärjestyksessä. Että kaikkinainen järjestyksen ylläpito on silkkaa ajanhukkaa. Että ihmisen kannattaisi oikeastaan hautautua pölyyn, papereihin, nukkaan, pyykkiin, monoihin ja auton talvirenkaisiin, koska silloin hän on idearikkaimmillaan ja tehokkaimmillaan.

Minä yritän. Jätän nostamatta sohvalta pudonneen tyynyn ja juoksen keskeneräisen kirjoitushankkeeni ääreen jännittyneenä siitä, millaisen kafkamaisen inspiraation kohta saankaan.

Silmäkulmani nykii epämiellyttävästi. Sen mielestä lattialla lojuva tyyny on selvästi näyttöä vetovoimaisempi.

Suljen oven ja istun uudestaan alas. Kohta se tulee. Alan pulputa kuin savolainen puutarhaletku.

Tuijotan näyttöä. Sen edessä leijuu onneton, maailman hylkäämä, järjestyksen ulottumattomiin loitontuva sohvatyyny kuin kuilun pohjalle leijuva avuton höyhen.

Ryntään pystyyn, tempaisen oven auki, heittäydyn pelastamaan tyynyn ja erään mielenrauhan lattian katalalta erämaalta. Jäsentelen tyynyn takaisin paikalleen. Palaan rauhassa työpöytäni ääreen ja istuudun. Jatkan kirjoittamista. Tiedän, että tuotokseni kohtalona on nyt jäädä mielikuvituksettomaksi ja luovuuden osa-alueilla auttamatta rutiköyhäksi antikafkaisuudeksi, mutta jotakinhan minun oli tehtävä. Kirjoittajan blokki on karmea vitsaus. Varsinkin, jos sen aiheuttaa sohvatyyny.

perjantai 11. elokuuta 2017

Mies ja grilli

Kun mieheni alkoi hankkia meille grilliä, en oikein ehtinyt reagoida asiaan. Ihmisen pitää luontaisesti olla melko nopea, jos aikoo ehättää miehen ja grillin väliin. Tai jos ei väliin, niin mukaan ainakin. Nimittäin mies ja grilli -juna liikkuu kuin öljypisara keraamisella pannulla: jos et ole tarkkana, tilaisuutesi on mennyt.

Enkä minä ole nopea. Minä tuijotan vielä paikkaa, missä öljypullo oli, kun pisara jo kiitää pitkin pannua.

Sama juttu illanistujaisissa, joihin myös grilli on kutsuttu: kuluu tuskin havaittava aikayksikkö, kun joukon miehet ovat kadonneet jonnekin. Ei vaadi rakettitieteen syventäviä opintoja päätellä, miltä varsin rajatulta alueelta omansa tarvittaessa löytää.

Ihailtavinta tässä valonnopeassa hankkeessa oli kenties se, että mieheni ilman muuta tiesi mitä halusi. Hän tiesi merkin, mallin, ritiläleveyden ja tuhkakeräimen optimaalisen kuperuusasteen.

Minä harvemmin tiedän etukäteen mitään siitä, mitä haluan. Saatan luulla tietäväni, että haluan suunnilleen vaatteen. Ehkä paidan. Takkikin käy. Päädyn ostamaan hakaneuloja kolmessa koossa.

Minun miehelleni grillit ovat ruuanvalmistusvälineiden aatelia. Hella, mikro, kaasukeitin, ne edustavat joitakin aivan muita yhteiskuntaluokkia. Mutta grilli, grillissä on tyyliä, asennetta, aatteellisuutta. Grilli kuiskii aurinkotuoleista, takapihoista, pekoni-herkkusieni-mozzarella-avomaakurkkunyyteistä ja laajasta ystäväpiiristä kesäillan letkeillä puutarhakutsuilla vastaparturoidun nurmen tuoksussa.

Tässä grillien aatelisessa joukossa vallitsevat ihan omat lainalaisuutensa ja luokkajakonsa. Siellä halveksitaan parinkympin palloja, ylenkatsotaan hätäisiä kaasuja ja kadehditaan vihreitä munia.

Kuvahaun tulos haulle big green egg large
Oi palvottu vihreä muna

Minun mieheni on hiilimies. Hän on valmis perustelemaan seikkaperäisesti ja moneen kertaan hiilen ylivoimaisuuden. Nämä perustelut alkavat tunnelmasta ja etenevät nautiskelun ja ruuanlaiton viehätyksen kautta makuelämykseen.

Itsehän söisin vaikka tulitikun päällä käristettyä pihviä enkä luultavasti huomaisi eroa, mutta minun kutsuni aatelistoon hukkuikin matkalla.

Terassillamme omahyväisenä kiiltelevän grillin hinta saattoi aiheuttaa taloudessamme keskustelua, mutta jätetään yksityiskohdat pois. Saatoin tosin unohtaa pienen osan kiistan aiheesta, kun seurasin sivusta mieheni häärinkiä K-kaupasta noudetun paketin ympärillä. Styroksinpalat sinkoilivat, muovikääreet jäivät valloittavasti terassille lojumaan. Ohjekirjaa tutkittiin kuin jännäriä. Aloin jopa epäillä, hankittiinko meille grilli vain siksi että olisi jotakin koottavaa, jotakin mitä ruuvata.

Siinä puuhatessaan mies näytti nuortuvan, kutistuvan pieneksi karvaiseksi pojaksi, joka on päästetty loputtomien onnelliseksi tekevien aarteiden kätköpaikalle.








Ai niin. Osallistuinhan minäkin grillin kokoamiseen. Kävin keräilemässä ne muovikääreet pois.

tiistai 1. elokuuta 2017

Puuttomalla kukkulalla

Puolitoista vuotta sitten minä eksyin.

Eksyinkö metsään? Eksyinkö kaupungin sokkeloihin?

En eksynyt. Eksyin keskellä päivää keskelle puutonta kukkulaa.

Se oli  niin puuton kukkula kuin kukkula voi olla. Kukkulan poskilla ei kasvanut edes puskia. Pelkkää ruohoa. Ruohoa ja ruohoa kaluavia elikoita.

Kukkulan kylkiä näppylöivät pienemmät kumpareet. Jonkin sellaisen taakse mieheni oli hävinnyt, enkä nähnyt häntä enää.

Mieheni mielestä polkuja oli vain yksi. Minun mielestäni niitä oli päivänselvästi kaksi. Valitsin väärän. Sen, jonka ne hirmuiset mustat lehmät olivat ruohoon kolanneet. Ja niin minä kävelin suoraan eksyksiin.

Tarvoin saman matkan kolmeen kertaan, sillä eksynyt todellakin kiertää kehää. Taistelin tieni ylös näännyttävää rinnettä (täysin turhaan). Rämmin ohi samojen lampaiden ja pelottavien mustien lehmien.

Päivä sattui olemaan tuulinen. Enkä nyt tarkoita pikku puhuria silloin tällöin, paria takkua tukassa. Tuuli oli siellä puuttomilla kukkuloilla niin älytön, että poskeni lepattivat. Kun kumosin kämmenelleni pähkinöitä pussista, jossakin pussinsuun ja kämmenen välillä ne katosivat. Tempautuivat tuhkana tuuleen, tämän kirjaimellisemmin ei sananparsi voi toteutua, jos mennään ilman mainittua tuhkaa.

Varautumisen puutteellisuudesta tai eksymiskykyni aliarvioinnista kertoo jotakin se, että kaikki kartat olivat miehelläni. Samoin valtaosa juomavedestä. Puhelimeni akku veteli viimeisiään. Ja mitä minä olisin puhelimeen sanonut sillä puuttomalla, maamerkittömällä kukkulalla? Tule tähän näin. Tähän puuttomimpaan kohtaan tätä puutonta kukkulaa.

(Käviköhän kaikille nyt varmasti selväksi, että kyseessä oli puuton kukkula?)

Kun aikani olin tupeksinut niillä kukkuloilla, törmäsin polkujen risteykseen, valitsin uuden reitin, keinottelin ali veräjien ja yli kiviaitojen ja löysin tien ja talon ja oven jota kolkuttaa. Se oli tuottelias kolkutus. Sitä seurasivat lasillinen vettä, puhelinyhteys mieheeni ja tarkat sijaintikoordinaatit. Kun mieheni tuli minua noutamaan, käsitin etten ollut ikinä ollut yhtä tolkuttoman voipunut.


Tämä tapahtui Uudessa-Seelannissa. Tapauksesta on pian puolitoista vuotta. Ja silti tuntuu, että harhailen yhä sillä samalla puuttomalla kukkulalla.

Olen eksynyt näennäisesti köykäisessä kukkulamaastossa, josta vain puuttuva kiintopiste tekee ongelmallisen.

Olen eksynyt keskellä päivää, mieheni läsnäolosta huolimatta.

Olen lähtenyt seuraamaan polkua, joka ihan selvästi oli siinä. Vai oliko sittenkään? Kantturoiden kehäkolmonenko siitä muka meni?

Jollakin lailla jyystän edestakaisin samaa poluntynkää samoja mättäitä tuijotellen. En tunnu pääsevän mihinkään, perille ainakaan. Vastaan tulee vain niitä ikäviä sysimustia lehmiä, jotka olen jo moneen kertaan nähnyt ja joita tuntuu mahdottomalta karistaa kintereiltään.

Tälläkään mielensisäisellä kukkulallani minulla ei ole sanoja kertomaan läheisilleni, milloin eksyin, miksi ja minne. Miten kutsua apu luokseen, jos ei tiedä missä on? Jos akku hupenee, yhteys pätkii ja tuuli vie sanat niin kuin pähkinät?

Sitten on tämä tuuli, vihuri joka ravistelee sisäisiä rakenteitani uuvuttavalla voimalla. Luulin että tunsin itseni, mutta tuuli kääntää kaiken nurin, pelmastaa ja hajottaa. Se pakottaa minut arvioimaan itseni uudestaan.

Mutta näin ankeisiin tunnelmiin en kukkulalleni aio jäädä. Tarkkaavainen lukija on jo poiminut tarinasta kolme toiveikasta kohtaa.

Ensimmäinen: Miehelläni on kartat.
Toinen: Tässä pitää vain löytää joku ulkopuolinen taho, joka osaa auttaa minua paikallistamaan itseni.
Kolmas: Minua tullaan hakemaan.

Näitä kohti täällä kukkulalla ponnistellessani voisin vaikka koettaa kohdata ja käsitellä pois päiväjärjestyksestä edes isoimmat mustat lehmäni.

perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kovanaama-atsteekin jännittävä juhannus

Olen täysiverinen seikkailija. Minuun on veistetty Kristoffer Kolumbus. Minusta löytyy sisäänrakennettu Marco Polo. Olen hurjapääviikinki, kovanaama-atsteekki, olen ihmissusi. En tiedä, miten ihmissusi liittyy asiaan. Ei sen tarvitse liittyä. Olen täynnä adrenaliinia. Ihmissusi on täynnä adrenaliinia. Sillä juhannuksena minä laskin koskia.

Pääasiassa juutuimme kiinni koskiin. En anna sen turmella adrenaliinipiikkiäni. Me laskimme koskia, pauhaavia ärjyviä kavalia koskia luonnon hirmuvoimien armoilla heittelehtivissä purkeissamme. Purkkeja kutsutaan kajakeiksi. Me paiskauduimme koskien raivoisaan syleilyyn kajakeinemme.

Vesi ei yltänyt kannattelemaan meitä yli kivien. Kun yhdeltä kiveltä pääsi, oli reitti selvä seuraavalle. Sen laella sai taas killottaa toiset kymmenkunta minuuttia mela viuhtoen, pääsemättä kerrassaan senttimetrin senttimetriä eteen tai taakse. Ja kaiken aikaa piti kuvitelmoida ympärille vyöryvät virrat.

Se oli hyvin raskasta. Se adrenaliinin esiin houkuttelu. Siinä kivellä. Kuivuneessa koskessa. Naama punaisena juuttumisen edellyttämästä vaivannäöstä.

Mutta me selvisimme! On ilman muuta suurempi saavutus edetä meloen koskessa, jota ei ole, kuin koskessa, joka epäilemättä siinä on.

Tässä kuva lauhkeista jälkimainingeista koskiseikkailun jälkeen:


Kuvassa on minun mieheni ja hänen neljä ihailijaansa. Mieheni on tuo, joka istuu kajakissa. Kuten näette, hän on yltä päältä märkä, uupunut ja kaikkensa antanut, niin kuin vain koskettomassa koskessa seikkaillut voi olla.

Minäpä kerron lisää syitä, miksi retkemme Kurejoelta Lappajärvelle oli niin mainio.

Näin kilpikonnan.
Näin ruskean gekkotyyppisen liskon.
Näin pulskan käärmeen oksalla joen yllä.

Joku voisi väittää, että näin pelkkää mielikuvitusta, mutta minä en piittaa. Se, joka näkee mielikuvitusta, on kaikkein suurin näkijä. Hänen näkemisensä mahdollisuudet ovat rajattomat.

Mutta nyt tulee tosi tarina niillekin, jotka uskovat vain kuvittelun ulkopuolisia asioita:

Minä näin pullopostin. Oikean pullopostin. Siinä luki että auttakaa pian, [tunnistamaton tuhru, mahdollisesti verta], kuolemme kaikki, [tuhru, toinen tuhru, luultavasti hiuksia], valkoinen nukke, sokea hirv[puolikas tuhru].

Siinä saattoi myös lukea, että juhannussää on ollut suotuisa ja uimaankin on uskallettu. Mutta kosket olivat jo pettymys. Ei anneta saman tapahtua pullopostille.

Näin myös kymmeniä telkänpoikia. Ne räpelsivät editsemme kaislikoista pakoon kuin pillastuneet tohvelit. Verrattoman lystikästä. Siis kun ne luulivat pääsevänsä pakoon. Kovanaama-atsteekkia ei pääse pakoon.

Lisäksi näin ainakin kahdeksan mato-onkea pystyssä joenvarressa. Kaikki saman tontin rannassa. Keräsimme koukkuihin käyneet kalat ja viskelimme ne kajakinpohjalle. Tässä kuva kalatulista:



Ja kalakahveista:




Kaikkein eniten minä näin retkellämme kiireettömyyttä. Kiireettömyyttä ja hitautta. Että minä pidän hitaudesta.



Mutta näin minä vaaroja vilisevän kaislikonkin. Kaislikossa vilisevä vaara näytti mieheltäni, mutta siihen ei auta luottaa. Kaislikossa vaara ottaa tutun muodon. Sitten se iskee. Kovanaama-atsteekkina minä sen tiedän. Ei saa luottaa tuttuihin muotoihin. Vieraisiin vain pitää luottaa.


Aivan erityisesti minä näin kajakin säilytystilan äärimmäiset ääret. Kajakin säilytystila osaa olla petollinen. Kerran se nielaisi toisen retkipatjan. Sitten melkein minut. Kuvaa katsokaa niin näette.


Tuo musta pahkura olen minä. Tuo, jolta puuttuu pää. Klikatkaa kuvaa, niin näette paremmin. Kuka nyt ei minua tunnistaisi.

En anna takuitani siitä, että tämä kovanaama-atsteekin juhannuksenviettoa käsittelevä tarina kaikilta osin pitää paikkaansa. Minä vaikenen. Arvoituksellisesti. Juuri niin kuin atsteekki.

torstai 22. kesäkuuta 2017

Urakka

Olen istuttanut 15 perunaa.

Kokonaista kolme riviä perunoita.

Siellä meidän takapihan kasvimaalla, ne perunat.

Kuinka tyytyväinen voi ihminen olla 15 perunan istuttamiseen? Erittäin. Olen kertonut siitä keskimäärin 20 ihmiselle.

Se että saa kaivaa sormet multaan. Sehän siinä on se juttu. Sormet sinne multaan, tiiviiseen ja tosiasialliseen multaan, joka on jotenkin niin ihanan yksiselitteistä ja mahdollistavaa. Ja niiden sormien mukana mullan syvyyksiin se peruna. Yksi kerrallaan. Huolellinen ja hidas prosessi, se jokaisen perunan erikseen valkkaaminen, itujen mittailu, perunan rakenteen arviointi. Että kasvaako tästä nyt hyvä uusi peruna. Seulasta selvinnyt pottu montun pohjalle, pienellä ammattitaidon vaikutelmaa lisäävällä puutarhalapiolla multaa päälle. Ja seuraava. Aina 15:nteen saakka. Lopuksi vettä päälle.

Emme omista kastelukannua. Tyhjä omenahiilihappojuomapullo - vaikka puolestaan vähentää ammattitaidon illuusiota työskentelyni ympärillä - ajaa saman asian. Vesi kulahtelee ja pulpahtelee, kun sitä lorottaa pullonsuusta janoisille perunanpoikasille.

Ja sitten työ on tehty. Koko urakka. Sehän kaikessa työssä tuntuu niin mukavalta, se kun työ on tehty. Saa ihan painavan syyn nojalla penkoa herkkukaapista sirkusaakkospussin ja oikein lösähtämällä lösähtää sohvalle kirjan kanssa. Kyllä minä sanon että joskus kannattaa tehdä yksi työ, tai kaksi, kun se lösähtämisvaihe on niin tavattoman mukava.

maanantai 29. toukokuuta 2017

Kuinka pehmittää torakka

Olen rohkea nainen. Pelkään ainoastaan kaloja, sammakoita, rapuja, yöperhosia ja asuntokauppoja.

En aio nyt paneutua kalojen, sammakoiden, rapujen tai yöperhosten pelkooni, sillä ne kaikki ovat luonnollisia ja itsestään selviä pelonaiheita, joille ei erillismenettelyin oikeutusta vaadita.

Asuntokauppapelko on toista kaliiperia. Sitä pitää selitellä tuonne ja tänne.

Mieheni heittäytyi asuntomyynti-ilmoitusten viidakkoon keskimäärin 62 tuntia sen jälkeen, kun minä aloitin työt. Kriteerit täyttäviä asuntoja ei netin syvyyksistä näyttänyt olevan vaikea löytää. Vastamäki jyrkkeni, kun vaimo piti houkutella mukaan hankkeeseen.


Selvennykseksi kerrottakoon, että mieheni on meistä kahdesta se, joka ehdottelee viikonlopuiksi Ikea-reissuja. Minä yritän kadota jonnekin sohvatyynyjen väliin ja keksiä sieltä käsin monta hyvää syytä, miksei todellakaan lähdetä Ikeaan.

Mieheni on se, joka haaveilee utuisin silmin grillin ja sytytysnesteen tuoksusta omalla terassilla.

Mieheni on se, joka sairastui vakavaan pesänrakennusviettiin viime kesänä, pitkän rinkkareissuirtolaisuutemme jälkeen, ja kantoi asuntoonsa eteismattoja, huhmareita, säilytystölkkejä ja uuden Playstationin.

Menimme sittemmin naimisiin. Ajattelin sen rauhoittavan tilannetta.

Pian meille ilmestyi lisää tuiki tarpeellisia säilytystölkkejä, paistomittari, valkokangas, kenkäteline sekä valtava, kauhistuttava, esineiden kauneuskilpailuissa teollisuusimurin kanssa jaetulle huonoimmalle sijalle asemoituva ilmastointilaite.


Kun puolisoni omistusasunnon ideasta henkevöityneenä ymmärsi, millainen vastus hänellä ja hänen hankkeellaan oli, hän laati Excel-taulukon. Näin insinöörit toimivat. He käyttävät ällistyttävän määrän fyysistä tarmoa, henkistä kapasiteettia ja vuorokauden aikayksiköitä kootakseen menoista ja tuloista, säästöistä ja sijoituksista, järkevyyksistä ja typeryyksistä, onnesta ja epäonnesta kattavan taulukon, jonka tilastollisen faktan kyseenalaistaisi vain täysi torakka.

Mieheni epäonneksi minä kuulun juuri niihin.

Argumenttini olivat torakkaisen tasokkaita.

1. En halua tämän kauemmas kirjastosta. (Tämä todellakin oli argumentti numero 1.)
2. En luota asunnonvälittäjiin.
3. Terassista ei ole mitään iloa, jos naapurissa sauhutellaan. Varmasti siellä sauhutellaan. Aina naapurissa sauhutellaan.
4. Kuka sanoo että saamme asunnon myytyä edelleen, kun taas muutamme.
5. Hirveä velkavankeus. Pallo jalassa. Tonni rautaa harteilla. Hyvästi, taloudellisesti normaali elämä. Tervetuloa, luonnoton kivireki.
6. En luota vakuutusyhtiöihin. Asuntoon tulee vesivahinko. Home. Tulipalo. Katto lentää taivaan tuuliin. Kukaan ei korvaa. Elämä pilalla. Puliukkous odottaa.

Olin sangen tyytyväinen argumenttieni kokonaisvaikuttavuuteen. Silti kävimme katsomassa neljää asuntoa. Kolmannen pikkuruisella takapihalla mieheni harppoi edestakaisin, mittaili ja tuumi. Tähän saisi kasvimaan, hän sanoi.

Kaupat tuli.



P.S. Blogitekstin tuotannollisessa vaiheessa "Loppu häämöttää" joudutan yleensä vauhtia. Oikaisin siis hieman.

Tosiasiassa kävimme katsomassa samaa asuntoa kaksi kertaa sisältä ja neljä kertaa ulkoa, kärräsimme muitakin paikan päälle pusertaaksemme heistä myöhemmin mielipiteitä, laskimme tarkkaan (mieheni laski) mahdollisen ostopäätöksen aiheuttamia muutoksia taloudessamme ja vakuuttelimme toisillemme (mieheni vakuutteli minulle), miten paljon järkevämpää on maksaa pois omaansa kuin syytää rahaa kankkulan kaivoon. Sitä paitsi ensinhän voi vain ostaa lisäaikaa: tehdä tarjouksen. Merkittävästi pyyntihintaa alhaisemman. Eivät ne siihen suostu.

Eivätkä suostuneet.

Mutta kas. Seuraavan tarjouksen ja myyjän suostumisen välissä tapahtui jotakin perin erikoista: ehti torakka pehmetä.

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Operaatio Martti Pöntynen

Kun kerron ihmisille, että sekä kasvo- että nimimuistini on historiallisen huono, koen tulevani vähätellyksi. Kuulijani nyökkäilevät "Niin, niin minullakin", vaikka eivät luultavasti tiedä alkuunkaan mistä puhuvat.

Kerron nyt kaksi tarinaa.

On pääsiäinen 2013. Olen Missionuorten leirillä Evijärvellä. Minulla ei ole omaa autoa, mutta sitäkin enemmän isiltä perittyä säästeliästä mielenlaatua. Olen päässyt Oulusta paikalle kimppakyydeillä.

Leirin loppu häämöttää. Toiseksi viimeisenä iltana järjestetään säästeliäitä mielenlaatuja suuresti ilahduttava yleinen kyytienhuutelutilaisuus, jossa jokainen kyytiä kaipaava ja sitä tarjoava voivat onnellisesti löytää toisensa.

Muuan nuorimies ilmoittaa ajelevansa Oulun suuntaan. Hän istuu lähelläni. Katson häntä, oikein kumarrun kohti ja ilmaisen halukkuuteni liittyä hänen matkaseurueeseensa. Sehän sopii herralle, joka avuliaasti kertoo vielä nimensä.

Koittaa leirin viimeinen päivä, viimeinen sessio vanhassa riihessä. Katselen ympärilleni. Järkytyksekseni tajuan, ettei minulla ole kalpeinta aavistustakaan, kuka paikalla olevista tarjosi minulle edellisiltana takapenkkipaikkaansa.

Hiki kihoaa kainaloihin. Olemme tiettömien taipaleiden takana, syvällä korpimaiden uumenissa, susien valtakunnan rajamailla. (Evijärven kirkonkylään on kilometrejä matkaa. Ainakin kaksi.) En pääse täältä ikinä pois, jollen löydä kyytiäni. Jään ypöyksin. Oman onneni nojaan. Susien ravinnoksi.

Hengitän syvään. Hätä ei ole tämän näköinen. Nyt vain kyselemään ihmisiltä miekkosesta, jonka nimi oli...

Jähmetyn silkasta kauhusta. Jonka nimi oli...?

Kurkkuun nousee jotakin koripallon kokoista. Kaivan, tongin, myllään aivojani. Vatkaan, viskon, vispilöin muistojani. Mitään ei tule mieleeni.

Ehkä isiltä perittyä tämäkin, tai mahdollisesti silkkaa eloonjäämiskamppailua: keksin konstin selviytyä. Ryntään seinään nastoitetulle paperiliuskalle, jolle kaikkien leiriläisten nimet on kirjattu. Sormeni juoksee riviltä toiselle, sarakkeelta seuraavalle. Tunnistan kyllä nimen heti kun näen sen. Sehän oli... ei tuo eikä tuo vaan...

MARTTI PÖNTYNEN!

Itseäni neuvokkuudestani päähän taputellen säntään kyselemään leiriläisiltä, tuntevatko he Martti Pöntysen ja missä Martti Pöntynen mahtaa viilettää. Muuan ystävällinen tyttö lähtee kädestä pitäen viemään minua Martti Pöntysen kammariin.

Kun pääsen poikain makuusaliin ja Martti Pöntysen tuntumaan, juurrun paikalleni kuin suolapatsas.

- Et se kyllä sä ollu.

Et se kyllä sä ollu. Jos joku vielä väittää minun hallitsevan sulavat, tahdikkaat sanakäänteet kriittisissä tilanteissa, hän lukekoon tämän tekstin ja tulkoon kanssani samaan lopputulokseen: näitä kömpelyyksiä ei isiltä peritä.

Siin minä seison, edessäni Martti Pöntynen, joka on, puistattavaa kyllä, jostakin muusta yhteydestä jäänyt mieleeni. Voisiko tämä ystävällinen lankkulattia nyt kiireesti avautua allani.

Ei voi.

Pioninpunaisena selitän minua tuijotteleville pojille, ketä oikeastaan etsin ja miksi. Kun heille valkenee, että kirmaan Ouluun lähtevän kyydin perässä, he korjaavat kuljettajan nimen Martista Mikaksi ja kertovat tämän sijaintipaikaksi suihkun.

(Tällaisissa tilanteissa hyvin vähän lohduttaa tieto siitä, että tuli nimen alkukirjaimen verran osuneeksi oikeaan. Ihan vain huomiona.)

Sitten ei muuta kuin huutelemaan kylpyhuoneen oven ja veden lotinan ja poikien tuijotusten läpi, että minä se täällä, tyttö matkalla Ouluun, mihin aikaan lähdetään, tavataanko pihalla, no niin, tavataan pihalla, kaikkea hyvää nyt sinne suihkuun sitten.

Luikin paikalta tietämättä vieläkään, miltä kyytini näyttää.


Ilmeisesti vuosi 2013 oli epäonnen aikaa noin laajemminkin, sillä toinen tarinani ajoittuu saman vuoden toukokuulle.

Olen lupautunut ystäväni häihin kuvaamaan vieraista potretteja. Tarjolla on hassua hattua, kartonkiviiksiä. Ohjaan ystävällisesti keksi-ikäisen pariskunnan kuvausareenalle. Tiedustelen, ovatko he kenties kiinnostuneita pukeutumaan näihin hassuihin tamineisiin. Kyllä ovat. Nyökyttelen, hymyilen:

- Hyvä, jää sitten mukava muisto teistä hääparille.

Mukava muisto hääparille. Onhan sekin tärkeää. Se että morsiamen vanhemmista jää valokuvan avulla mukava muisto hääparille.

Olin kätellyt heidät juhlapaikalle tullessani. Olin vieraillut heidän kotonaan. Muistaakseni he olivat itse tuolloin paikalla. Ainakin ystäväni isä.

Varmaksi ei tietenkään voi sanoa. Saattoihan se olla Martti Pöntynen.

sunnuntai 7. toukokuuta 2017

Ja mitäs sä teet?

Muutama kuukausi sitten vietimme iltaa mieheni sukulaisten luona. Paikalla oli meille vieras pariskunta.

Tiesin kyllä miten se meneeKun uusiin ihmisiin tutustutaan, ensin selvitetään nimet. Sitten työ.

Siinä me istuimme, sääret ristissä, ja minä yritin kadota. Älkää kysykö älkää kysykö älkää kysykö.

He kysyivät.

Mitäs te teette?

Annoin miehelleni puheenvuoron. Tein myös kaikkeni pitääkseni sen hänellä. Jatketaan vaan näistä maalämpöpumpuista, sehän on ihana aihe, eikö ketään kiinnostaisi tietää kuinka syvä porakaivon pitää olla ja minkä asteista alkoholia putkissa kiertää, oikeasti, nyt on elämänne tilaisuus varastoida kallisarvoisia tiedonjyviä päänsisäiseen siiloonne, mieheni ei jakele tietojaan kenelle tahansa (no jakelee, mutta teille hänellä on tiedonjyvien erikoistarjous).

Ei auttanut. Katseet kääntyivät minuun. Ja mitäs sä teet?

Tilannehan oli tuttua tutumpi, mikä minä olin siitä painolastia ottamaan. Kysyn itse uusilta ihmisiltä ihan samaa. Vaan turhaa oli henkinen ponnisteluni, tahdittomasti mätkähtäen painolasti tuli. Mutta ei hartioille tai sydämelle, vaan katalimpaan kohtaan kurkunpäähän. Sydänten kantamia punnuksia voi piilotella, mutta kurkkuun kertynyt kokkareinen paino on paljon vaikeampi kätkeä.

En tee mitään. Olen työtön.

En tee mitään oli tietenkin ylilyönti ja nolon uhmakas sellainen, mutta minkäs teet, joskus uhma on ainoa jolla kurkkuun aineellistuneen painolastin saa jollakin lailla naamioitua äänestä.

Työttömyydessä raskainta on sen sosiaaliseen statukseen töhertämä tahra. Olen säästeliäs luonne, asuntovelaton ja lapseton, sellainen pärjää taloudellisesti Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ilman vakituisia töitäkin. Olen taitava pitämään itseni touhukkaana enkä kuuna päivänä maatuisi osaksi sohvaani, joten passivoituminen on kohdallani epätodennäköinen diagnoosi. Mutta sosiaalisen statuksen raahaaminen kaikkialle mukanani uuvuttaa. Statustaan ei voi valita, korkeintaan oman asennoitumisensa siihen.

Aloin käyttää kiertoilmauksia. Olen työnhakija. Etsin töitä. Teen sijaisuuksia.

Kaikki se oli totta, mutta mikään siitä ei piirtänyt täyttä kelvottomuuden ympyrää ääriviivojeni ympärille. Ympyrä jäi sanavalintojeni ansiosta armollisesti vajaaksi.

Tuntui kestämättömältä sanoa asia niin kuin se oli: en käy töissä.

Joskus se jopa nitisti intoani tavata uusia ihmisiä, tai vanhoja, jos edellisestä tapaamisesta oli aika jättänyt. Taas kysytään, mitä minä elämässäni teen, joko olen saanut töitä. Tai vielä olettavammin: missä olet töissä. No en missään. Voidaanko nyt syödä tätä piirakkaa.

Työttömänä on vaikea hyväksyä sitä, että voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Millainen hirveä ihminen muka nauttii elämästään, kun ei käy töissäkään? Käyttää yhteiskunnan varoja häikäilemättömästi elämänsä ylläpitoon ja kokee vielä tyytyväisyyttä siitä? Hyi. Sata raipaniskua.

Totuus on, etten minä siitä nauttinutkaan. Siitä että käytin hyvinvointivaltiomme etuja selvitäkseni työttömyydestäni. Nimenomaan siitä minä en nauttinut. Se oli se raskain osa.

Syyllisyys on työttömän kuluttavin taakka. Syyllisyys estää levollisuuden. Sitä kokee olevansa huonompi kansalainen. Yksi syypää talouden alamäkeen, osa sitä paisuvaa lukemaa, josta lehdissä kirjoitellaan. Taakka yhteiskunnalle, laiska ja hakijana ilmeisen lahjaton: lukuisat työhakemukset poikivat ruipelomaisen lukeman haastattelukutsuja.

Lehdestä sitten luin, että paikkoja pitäisi hakea valikoiden, antaa ymmärtää olevansa ehdottoman kiinnostunut juuri siitä paikasta jota kulloinkin tavoittelee. Sellaista vaikutelmaa ei saisi syntyä, että työnhakija lähettelee hakemuksiaan umpimähkään kaikkialle.

Lamaannuin. Mitä muuta työttömän työnhaku on kuin umpimähkäistä hakemusten nakkelua kaikkiin ilmansuuntiin?

Sitten sain puhelun. Työhaastattelukutsun. Menin. Hyvin pian tajusin peräkkäin kolme asiaa: 1. Olen näköjään ryhmähaastattelussa. 2. Hitto millaisessa joukossa kilpailen työpaikoista. 3. Ei tule mitään.

Paikalla oli ikäisiäni ja nuorempiakin hakijoita, joille oli karttunut jatko- ja lisäkoulutuksia, työkokemuksia, itsevarmuutta ja puhdasta intoa. Sitten olin minä. Ja se minä siinä soikean pöydän ääressä ajatteli, että jos minut koskaan valitaan mihinkään alani työpaikkaan, kaikki muut hakijat ovat varmaan kuolleet kinkkiseen epidemiaan.

Minut valittiin. Epidemiasta en ole kuullut puhuttavan. (Toki näinä aikoina on hyvä muistaa, että luihuakin luihumpi valemedia jättää kosolti olennaisia asioita kertomatta.)

Olen nykyään omalle alalleni työllistynyt päivätyöläinen. Luen lehtiä hieman keveämmin mielin. En arastele tavata uusia ihmisiä, joille elämäntilanteestani kertominen kuuluu tutustumisprosessiin. Entä koenko olevani parempi ihminen? No totta ihmeessä.

Eikö siitä todista jo tämä tekstikin: näin avoimesti kirjoitan työttömyydestäni. Nyt kun olen työllistynyt.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Iglu Himalajan katveessa

Törmäsin taannoin kirjablogiin. Sen nimi on Kirjojen keskellä. Blogin pitäjän nimi on Maija. http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/

Viime vuonna Maija luki 82 romaania. Edellisenä vuonna 94. Sitä edellisenä 145.

Muutamissa kirjoista antamissaan arvioissa Maija valittelee lukujumia. Lukujumia. Maija, joka lukee vuodessa 145 romaania, ehtii siis kaiken kiireensä keskellä harrastaa vielä lukujumia.

Jossakin vilahtaa maininta miehestä ja lapsista. Maijalla on siis mies ja lapsia, ja silti hän lukee vuosittain keskimäärin 70 kiloa kaunokirjallisuutta, jonka palanpainikkeena hän nielaisee kevytrakenteisempia sarjakuvia, runoja ja lastenkirjoja.

Luultavasti Maijankin pitää syödä. Ehdottomasti Maijan pitää peseytyä. Peseytyminen on yleensä kerta- tai kaksikertaluontoista per vuorokausi, syömiseen pitää paneutua monta kertaa enemmän vastaavan aikamääreen sisällä.

En saa sovitettua näitä toimenpiteitä Maijan kiireiseen aikatauluun. Ehkä hän on yliluonnollinen ihminen, jonka keho puhdistaa ja ruokkii itse itsensä.


Minäkin rakastan kirjoja. Lukeminen on pitkäikäisin ja rakkain harrastukseni. Viimeksi tänään haaveilin iglusta, joka on rakennettu kirjoista. Minä asuisin siinä.

Äkkipäätä voisi siis otaksua, että minulla ja Maijalla on paljon yhteistä. Hän varmasti ilahtuisi mahdollisuudesta rakentaa oma kirjaiglunsa minun igluni naapuriin. Voisimme vaihdella iglujemme rakennuspalikoita. Keskustella niistä. Käydä päivisin kirjanmetsästysretkillä kuin kunnon eskimot ainakin. Käpertyä iltaisin iglujemme turvaisaan kohtuun upottautumaan milloin minkäkin seinän kirjalliseen tarjontaan.

Meissä olisi kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero. Siinä missä Maija olisi ahminut iglunsa seinävalikoimista jo puolet, minä mussuttaisin ensimmäisen kirjani ensimmäistä lukua. Sillä istu ja pala, minä olen hitain tuntemani lukija.

Yöpöydältäni kohoavat kirjojen Pyreneet, lukulistaltani pullistelee Himalaja. Joka vuosi, joka kuukausi julkaistaan uusia loistavia teoksia. Vuoristot sen kuin mittavoituvat, kohtuuttoman piittaamattomina siitä että täällä puuskuttaa yksi hitauden maisteri, perusteellisuuden dosentti - arvonimiä on kertynyt - jonka kapasiteetti töin tuskin riittää ensimmäiselle vuoristopolun opastetaululle.

Lyhyen matikan muinaisjäännös päässäni väittää, että jos lukee hitaasti, ehtii lukea vuodessa jokusen kirjan. Jos lukee nopeasti, ehtii lukea 145 kirjaa.

Pakko rauhoittua. Hengittää syvään ja ymmärtää, että ahdistus ei lisää lukunopeutta, eikä sillä ole myönteisiä vaikutuksia lukunautintoon.

Eikä ainakaan pidä mennä katsomaan Kirjojenkeskellämaijan seuraamia blogeja. Muuten saattaa valjeta, että työllistävän perheen, taukoamattoman lukemisen ja täsmällisen blogin pitämisen lisäksi Maija ehtii seurata sataaseitsemääkymmentäviittä eri blogia.

Nimistä päätellen valtaosa blogeista on kirjallisuusaiheisia. Minä en uskaltanut klikata auki yhtäkään, koska sitten pitäisi klikata auki toinen ja kolmas ja kaikki, koska sellaista on olla minä, ja jossakin blogissa joku voisi kertoa lukevansa vuodessa 250 kirjaa siinä perheen, työn ja parvekerosmariinien harventamisen ohessa, ja miten minä sen kestäisin? On niillä rajansa huonommuudentunteillakin.

lauantai 22. huhtikuuta 2017

Liian paksu perhoseksi

Monia pöhlöjä riitoja on kokeiltu, mutta tämänaamuinen oli mahdollisesti pöhlöin kaikista. Ei siksi että aihe olisi ollut pöhlö - aihe ei yltänyt pöhlöön. Se oli säälittävä. Säälittävistä aiheista saa kuitenkin taituruudella taikinoitua pöhlöjä riitoja.

En päästä sua ennen kuin sanot, puolisoni intti. Sano se.

Pyristelin, rimpuilin, me naisethan sen osaamme. Tukkani riippui märkänä, luumunvärinen pyyhe riippui ympärilläni, minä riipuin kuin nahistunut kukka itseni yli. En halunnut sanoa. Sanat olivat paksuja liukkaita toukkia kurkussani, kurkku täynnä limaisten toukkien vastahakoisuutta kuoriutua.

Edessämme oli eteisen peili, korkea, kiistaton. Olin astunut suihkusta, pysähtynyt, katsonut itseäni. Liimannut huomiotarrat tänne, tuonne, ylös, alas. Puristellut lihaani, huomiotarra tähän tähän tähän ja tähän.

Mieheni näki projektini, tarroja läiskivän katseeni. Hän tuli. Hän otti syliinsä. Hän sanoi: Sano perässä. Minulla on kaunis vartalo.

Ei siitä riitaa tullut. Se, mikä seurasi, ei ansaitse riidan arvonimeä.

Kauanko painiskelimme siinä, kaikki neljä, me ja meidän peilikuvamme. En pystynyt rykimään toukkia kurkustani, lykkimään niitä eteenpäin kielelläni, puristamaan niitä suustani. En jaksanut uskoa niiden sisältämään lupaukseen, siihen joka kantaa perhosia limaisen ulkokuoren alla.

Jossakin vaiheessa me sitten lopetimme, ei eteisessä peilin edessä voi koko lauantaipäivää painia.


Vuosia sitten olin teini (mikä ei ole oma vikani, kaikki jotka ovat koskaan olleet teinejä tietävät, että jokainen joutuu joskus rämpimään sen huuruisen hyllyvän suon läpi). Kerran, silloin teini-iässä, eräs läheiseni sanoi minulle yhtenä kesäiltana, että kannattaa muuten pitää varansa. Kun kilot alkavat karttua, ne karttuvat nopeasti.

Tässä se yhä on. Se kesäilta. Se on niveltynyt minuun kuin köynnöskasvi, villiviini, tahmeat rihmat solujen, kudosten ja asenteiden ympärille kiertyneinä. On mahdotonta ottaa sen latvasta kiinni ja nykäistä, vetää varovasti koko köynnös minusta kuin savikka perunapellosta, juurineen kaikkineen, tyydyttävänä kokonaisuutena. Se ei tule. Kisko miten mielit, se ei irtoa. Saat ehkä nypättyä irti muutaman senttimetrin itseinhoa, ja siihen työsi jää, turhauttavaan riipimiseen, lehtien sinkoiluun, tahmeisiin sormiin. Mutta juuri pysyy. Köynnös kiristyy. On mahdotonta yrittää repiä irti jotakin, mikä on ujuttautunut osaksi kaikkea.

En syytä läheistäni, joka tuona kesäiltana painavan köynnöksensiemenen pudotti. Hän ei tarkoittanut kylvää köynnöstä. Hän ei tiennyt mitä teki. Ehkä hän oli unohtanut, mitä on olla teini.


Istuuduin aamiaispöytään. Katsoin miestäni pöydän yli. Näin hänen alakulonsa, avuttomuutensa, hänen pettymyksensä. Hänen mielikseen, miksi en sanoisi hänen mielikseen.

Sillä hän on oikeassa: Valta on minulla. Minulla on valta muuttaa käsitykseni itsestäni, valta kasvaa asenteitani isommaksi, yhtä kesäiltaa isommaksi. Minulla on valta myrkyttää köynnös irti itsestäni. Minulla on valta käyttää tai jättää käyttämättä sanoja. Olen sitä mitä uskon olevani. Ja sanat tekevät siitä totta. Toukista poksahtelee perhosia.

Mutta joskus. Joskus on helpompaa rakastaa kaikkia muita paitsi itseään.

Suurin haaste on hyväksyä omat monttunsa. Omat kielekkeensä, myhkyränsä ja rotkonsa. Ja silti pitää itseään rakastamisen arvoisena.


Aurinko valui aamiaispöydälle, kieriskeli leikkeleiden välisissä solissa, hinkkasi kylkeään maitotölkkiin. Muotoilin niin rehellisen virkkeen kuin pystyin.

Haluan opetella uskomaan, että sinä näet minut kauniina.

Minusta se oli aika paljon luvattu. Sehän tarkoittaa, että minussa on halu uskoa paljon suurempaan. Siihen, että rakkaudella on voima muuttaa ihmistä.

keskiviikko 19. huhtikuuta 2017

Sangollinen onnea

Joen musta kieli lipoo lumisia penkereitä. Vesi vyöryy ohi rantasaunan, karkaa kieppuen metsään.

On iltapäivä, huhtikuun aurinko kuin männynoksiin takertunut tennispallo. Nuotio savuttaa. Vesi kiehuu pannussa, makkarankuoret napsahtelevat, kanelikierrepullat höyryävät.


Jätimme auton vajaan neljän kilometrin päähän, paikkaan jossa metsämies kiskoi erähousuja jalkaansa ja toinen sulloi nuuskamälliä ylähuuleensa. Majavanpyyntiaika loppusuoralla.

Kävelimme avaran mäntymetsän hiljaisuudessa erämökille. Vain tuuli humahti ajoittain, työnsi ryhdikästä männikköä. Polku nousi harjulle, suikersi metsäjärvien välistä, seuraili paikoin sulanutta jokea. Lumi kimmelsi. Mietin, millaista vauhtia rattikelkalla pääsisi laskemaan harjua alas.


Pilkomme klapit saunaan. Työntelemme pesällisen toisensa perään, kuuntelemme huminaa hormissa ja solinaa joessa. Tennispalloaurinko lymyää hirsisaunan katon takana.

Kannamme vettä joesta, yhden sangollisen, toisen, tyytyväisinä siitä että saamme valmistaa pesuvetemme itse.

Joskus ihmisen pitää saada kantaa vesi joesta. Tehdä se kaikki itse, omilla käsillään. Hankalasti. Hitaasti.

Ottaa sanko. Mennä joelle. Kyykistyä, laskea ämpäri kyljelleen virtaavaan veteen. Odottaa. Nostaa sanko ylös, vesi valuu kylminä soiroina sangon kylkiä pitkin. Kantaa ämpäri saunalle. Kumota vesi säiliöön kiukaan päällä. Nähdä, miten säiliö tulee sanko sangolta täydemmäksi. Lotrata soikkoon kylmästä ja kuumasta vedestä sopiva sameanruskea seos. Keskittyä pelkästään siihen, näihin vapauttaviin, voimauttaviin vaiheisiin, joista ihminen ei tiedä mitään niin kauan kuin vain aukoo ja sulkee hanoja.

En halua olla missään muualla. Liian moni elää liian kaukana tilaisuuksista kantaa jokivettä sangolla soikkoon.

Jätämme vaatteemme verannalle, muuta paikkaa ei ole, iho nypyttyy kananlihalle. Höyry hyökyy kiukaalta kasvoillemme, käsivarsillemme, säärillemme. Voi nojautua hirsiseinään, olla siinä eikä missään muualla. Valuttaa sakeaa jokivettä yli olkapäiden. Hengittää metsän ja hirsisaunan hiljaisuutta.

Keskustelemme tunteista. Peloista. Häpeästä. En tahdo ketään muuta, vain tämän ongelmallisen yksilön, jonka ongelmiin minulla yksin on etuoikeus.

Hän kävelee perässäni harjua pitkin takaisin, kädet repunolkaimilla, pipo päässä, juuri niin kuin Uuden-Seelannin vuorilla.

Katselen metsää ympärillämme, tuttua suomalaista havupuuta, muistan jokaisen vaelluksemme kaukana kotoa. Niillä retkillä viimeistään tajusin, miksi tuntumani on niin erilainen metsässä ja vuorella.

Metsä kätkee. Vuori paljastaa. Halajan molempia, metsän suojelevaa sisintä ja vuorten autiota, ikiaikaista, paljasta suuruutta, jota vasten ihminen pienenee. Ihmiselle tekee hyvää pienentyä.

Tennispalloaurinko putoaa puusta ja vierähtää näkyvistä. Hämärtyy.

Paluumatkalla katselemme pimenevään kevätiltaan sytytettyjä pääsiäiskokkoja. Taas hetken aikaa tunnen oloni uudeksi.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Pedantti tässä, päivää

Minua on monta kertaa kutsuttu pikkutarkaksi. Ja säntilliseksi. Jopa perfektionistiksi.

Nuorempana loukkaannuin näistä nimityksistä. (Nuorena pitää aina loukkaantua, kun otollista tilaisuutta tarjotaan. Aikuisena loukkaantuminen on mutkikkaampaa. Pitää miettiä kaikenlaista kuormittavaa, kuten sitä millaista käytöstä aikuiselta odotetaan.)

Järkeenkäypää kyllä, minua loukkasi se että joku tajusi millainen olen. Anteeksiantamatonta. Eikö täällä edes saa olla se mikä on ilman että sitä huomataan.

Vaihtoehtoinen reaktio oli nolostunut vähättely. Kun koulukaverini - kohtuullisen suureen ääneen - päivitteli tikkusuoraa jakaustani, tuhahdin "sohaisseeni" sen sijaintipaikalleen. Narrasin. Olisihan ollut sulaa älyttömyyttä myöntää, että olen oma ainutlaatuinen persoonani, jolle tarkkuus on yhtä ominaista kuin kuori kilpikonnalle.

Kyse ei ole siitä, etten olisi halunnut olla nimenomaan tarkka. Kyse on siitä, etten halunnut olla minä. Halusin olla toisenlainen. Tässä suhteessa olin siis täysin normaalisti kehittynyt teini-ikäinen. Miksen voi olla kiinnostava hutilus? Valloittava koheltaja, villi pörröpää? Joku joka kirjoittaa jokaisen rivin huolettomasti vinoon tyhjälle paperille? Enkä mikään umpitylsä jakauksen viivoittimella vetäjä, koska jos jokin on varmaa niin se, että ainutlaatuisuus ei ainakaan tarkoita säntillisiä jakauksia ja tarkoin järjesteltyä penaalia.

Joskus minä kyllä yritin: panin viimeisen tunnin koulukirjan reppuun ensimmäisen tunnin oppikirjan paikalle.

Hirveän huono ratkaisu. Että nytkö pitäisi selviytyä kokonaisesta koulupäivästä tietäen, että kirjat ovat repussa kaikkea luonnollista logiikkaa uhmaavassa epäjärjestyksessä? Miten kukaan voi elää niin? Onko sellainen ihminen terve?

Tie itseni arvostamiseen sellaisena kuin olen on ollut jännittävä ja ällistyttävän pitkä. (Enimmäkseen kuitenkin pitkä.) Nykyään jo tunnustaudun vannoutuneeksi pedantiksi. Jos joku avuliaasti luonnehtii itseäni minulle käyttäen adjektiivia tarkka, huolellinen, epänormaali tai yleisemmin kutsumanimellä kyllänäkeeettäelinaonolluasialla, en tuhlaa aikaani kiusaantumiseen enkä vaivaudu kiistämään esitettyä väitettä. Vain typerys yrittää inttää, että kivi putoaa ylöspäin.

Enää en teeskentele. Annan palttua vetäville, seksikkäille luonteenpiirteille ja olen avoimesti se mikä olen. Tylsä, rasittava, iskunkestävä pedantti.

Joten maustetölkkini seisovat kaapissa sotilaallisesti etiketit ulospäin. Värikynäni pojottavat pahvipaketissaan sävyjärjestyksessä. Tiskikone on jäljiltäni talousmitalitasoisesti täytetty. Jääkaappini noudattaa täsmällistä kappalejakoaan, eikä siitä poiketa, koska valittu järjestys on ergonominen, taloudellinen, kustannustehokas ja ainoa mahdollinen, kun kolmea jääkaappihyllyä on käyttämässä kaksi sukukypsää ihmislajin edustajaa.

Haasteet alkavatkin siitä hetkestä, kun Pedantti keksii epähuomiossa rakastua, avioitua ja muuttaa saman katon alle Antipedantin kanssa. Pedantin elämästä tulee entistä toimeliaampaa.

Aikatauluun pitää äkkiä sisällyttää sellaiset uudet tuttavuudet kuin Antipedantin vaatekaappi ja epämääräisten esineiden parkkipaikka pahvilaatikossa sängyn alla. Pedantti saa toistuvasti yllättyä siitä, miten paljon järjestäytyneitä toimenpiteitä nämä kodin osa-alueet häneltä vaativat.

Pedantin on huomioitava vastakappaleensa mieltymys johtoihin, vemputtimiin ja pizzansyöntityökaluihin, joiden kilpailu elintilasta asunnossa saa Pedantin haromaan hiuksiaan.

Pedantin on laajennettava tietämystään, osaamistaan ja nopean toiminnan strategioitaan tilanteisiin, joissa Antipedantti osoittaa sydäntä kylmäävää huolettomuutta sijatessaan yhteistä vuodetta: Toinen puoli päiväpeitteestä vyöryy lattialle. Toinen puoli pinnistelee yltääkseen vastakkaisen reunan yli.


Loppukevennyksenä todettakoon, että osaan se minäkin irrotella. Ihan tahallani otan joskus rautakapseleita pilleriliuskasta sattumanvaraisessa järjestyksessä. Se se on rempseää ja surutonta elämää.

Mitä siitä, että joka kerta joudun erikseen päättämään, että aion tehdä niin. Suruttomuutta se on suunniteltukin suruttomuus.


P.S. Kaikille pedantikoille tiedoksi, että pedanttiuden lajeja on muitakin. Itse hallitsen parhaiten siisteyspedantismin, mutta en vähättele pedanttiuden muitakaan muotoja.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Uhanalainen laji

Paljon ajetaan nyt oikeuksia. Ajetaan pakolaisten, seksuaalivähemmistöjen ja eläinten oikeuksia. Ajellaan omaishoitajien ja vankien oikeuksia. Mutta ajaako kukaan hitaiden oikeuksia? Näin kuntavaalien aikaan siinä olisi ollut terävänäköisellä ehdokkaalla paikka iskeä. Olisin äänestänyt.

Kerran sukulaistyttö keksi kesäisenä saunailtana ehdottaa, enkö lähtisi mukaan Snapchattiin. Vähänpä tiesi, kenelle tarjouksensa teki.

Syvästi ja intohimoisesti vihaan ajatusta sosiaalisen median kanavista, jotka perustuvat nopeuteen. Päivitysten pitää olla lyhykäisiä, jotta ne voi rivakasti plärätä, skrollata, vilkaista alta pois, mitähän termiä siellä nykyisin käytetään, tuskin kukaan lukemisesta tai katsomisesta puhuu. Nopeassa maailmassa ei ole aikaa toteuttaa näin perinpohjaista hartautta pursuavia tekoja. Minä näitä teon sanoja vielä rohkeasti viljelen, mutta minä en olekaan nopea.

Läpikypsä tampio minä sen sijaan olen, monessakin asiassa, mutta nyt on sopivaa viitata sosiaalisten viestimien ja tampiouteni välisiin lujiin sidoksiin. Sosiaalisten viestimien meluavalla pelikentällä, toisiaan tallovien some-aktiivien läkähdyttävässä tungoksessa minä olen tampio.

Lukeudun juuri ja juuri Facebookin käyttäjäksi. Puhelimessani toimii WhatsApp. Osaan käyttää sähköpostia, kynää ja postimerkkejä.

Meriittini loppuvat traagisesti tähän. Instagram, Twitter, Snapchat, ja mikä on se josta julkaistu aineisto katoaa muutamassa tunnissa? Mitä muita niitä oli? Lasketaanko YouTube samaan sarjaan? En käytä näistä ainoatakaan.

(Saakohan Spotifysta ja Skypestä säälipisteitä?)

Facebook ei edes ole mikään nykyajan meriitti. Se on niiden muinaishistorian jäännösten suosima foorumi, jotka jotenkin selvisivät viime vuosituhannelta tähän päivään. Minä heidän mukanaan.

Erään huomion tein vuosi pari sitten, kun Facebookiin ahkerasti elämästäni kirjoittelin: viittä riviä pidempiä päivityksiä ei enää luettu. Tai luettiin, mutta viiden rivin lukijat osoittivat toiminnallaan poikkeuksellista sinnikkyyttä, pitkäjänteisyyttä ja periksiantamattomuutta.

Jos päivitys ylsi kymmeneen riviin, teki mieli rauhoittaa jokainen ilmaantunut lukija. Tällä tavalla uhanalaisille lajeille niiden pelastamiseksi käsittääkseni tehdään.

Aikamme rohkaisee marssitahtiin, jonka tiimellyksessä ei pysähdellä metrisiä blogipostauksia pureskelemaan. Lautaselle on saatava jotakin nopeasti hotkaistavaa, helposti sulavaa ja aikataulujen saumakohtiin notkeasti solahtavaa.

Jokin ajatuksessa nyppii. Minä olen hidas jo periaatteellisista syistä. Osoittaakseni, että niinkin voi tehdä. Sellaisiakin vielä on. Meitä jotka keskitymme siihen mitä teemme. Voisiko joku rauhoittaa meidät, lajimme viimeiset? Rauhoittaa meidät rauhassa lukemaan lehtemme uutterassa kahdessa tunnissa? Rauhoittaa meidät rauhassa harjoittamaan viisitoistaminuuttista valintaamme kirjakaupassa kahden erivärisen vihon välillä? Voisiko joku rauhoittaa meidät leipomaan, kirjoittamaan postikorttia, töhertämään sen ripsivärin kanssa? Sovittamaan putiikin kaikki jalkineet, vaikka hyvät on jo löydetty? Kiertämään ne laitimmaisetkin kirpputoripöydät? Istumaan rantatöyräällä? Istumaan vain. Istumaan ja kuuntelemaan merta.

Huuhaata ja höttöntöttöä. Yhteiskunta ei pyörisi kaltaisteni varassa. Mutta kaltaisiani sopii ahtaa jatkossakin ryntäilijöiden joukkoon pohtimaan kaupassa käsi poskella, ottaisiko vielä kolmannenkin maitotölkin. Tuomme kuvaan ilahduttavaa tasapainoa ja lupauksenpoikasen siitä, että elämästä on mahdollista suoriutua hitaamminkin. On mahdollista tehdä asioita alusta loppuun. On mahdollista olla ryntäämättä elämäänsä päästä päähän. Ja yllätys yllätys: sitä saattaa huomata jotakin sellaista, minkä ohi kiireisempi puskee hiki roiskuen.

Ai niin. Perheenäideillä ja -isillä voisi olla tästä muutamakin parahdus parahdettavana. Ei hätää. Kirjoitan aiheesta uuden tekstin sitten, kun itse pyöritän lapsiperheen arkea.

Jos ehdin.



P.S. Tutkinnallisista syistä hakeuduin Facebook-tililleni tarkistamaan faktani yli viiden rivin päivityksieni lukijoista. Häkeltyneenä totesin, ettei pelkkä päivityksen pituus aina näytäkään vaikuttaneen lukijamäärään. Mutta koska tämä vesittäisi keskeisen argumenttini, kirjaan tämän tänne lopun poistettuihin kohtauksiin siinä toivossa, ettei kukaan kiireisen maailman asukki jaksa tänne asti lukea.

tiistai 28. maaliskuuta 2017

Munkki ja kuorrute

Perjantaiaamuna mieheni tyhjensi tiskikoneen.


En oikeastaan ole huolissani siitä, mistä desilitran mitta ja eväsrasia löytyivät. Avoimesti tunnustan itse kumonneeni mustapippuria pullataikinaan ja yrittäneeni tosissani pestä hiukseni meikinpoistoaineella. Sellaiset ovat käypiä tositteita inhimillisyydestämme.

Huoleni kohdistuu mieheni ilmeeseen, kun kutsuin hänet katsomaan löydöstäni. Se ilme oli aidosti hölmistynyt, teeskentelemättömän hämmentynyt. Miten ne tuonne pääty? ei ole vastaus, jonka miehensä päänsisäisestä maailmasta levottomuutta kokeva vaimo haluaa kuulla. Vaimo haluaa kuulla ilahtuneen Ai tuonneko ne joutu! tai rauhoittavan Piti saada kädet äkkiä tyhjiksi, mikä olisi tietenkin aukottomasti selittänyt sen, miksi puolisoni ylipäätään seilaili makuuhuoneessamme tyhjentäessään astioita tiskikoneesta, joka muistaakseni sijoitettiin käytännön syistä useita kuukausia sitten keittiöön. Olemme jopa niin mielikuvituksettomia, että säilytämme astioitammekin keittiön kaapeissa. Oletan, että miehenikin on tämän havainnut.

Puolisoni ei yrityksistään huolimatta saanut palautettua mieleensä, miten oli tullut kantaneeksi kuvassa näkyvät astiat vaimonsa vaatekomeroon. Ja se juuri on jutun juju.

Mieheni muisti ällistyttää minua kerta kerran perään uudestaan. Olen jo tottunut hänen nauruunsa (joka sivumennen sanoen on vastustamaton), hänen teoreettiseen insinöörinälyynsä, hänen äkämystymisherkkyyteensä nälkäisenä. Mutta hänen muistinsa ei petä: se tyrmää minut yhä uudestaan juuri sillä, miten usein se pettää.

Olen iloinen siitä, että miehelläni on minut. Hänen elämänsä olisi merkittävästi epäkäytännöllisempää ja konstikkaampaa ilman minunlaistani kävelevää muistilappua.

Iloni on luonnollisesti falskia lajia: toista vaakakuppia kiskoo alas oma raskas osani. On työlästä olla se, joka muistaa paremmin. Se, joka muistaa paremmin, turhautuu useammin. Yrittäkää itse iloita oman muistinne terävyydestä tilanteessa, jossa kolmatta kertaa samana päivänä etsitte avaimia, puhelimia, hammastahnoja ja henkilöautoja. (Ja desilitran mittoja, sillä ette ymmärtämättömyyttänne hoksanneet aloittaa etsintöjänne vaatekaapista.) On odottamattoman vaikeaa kokea aitoa riemua oman muistin näyttelykelpoisuudesta, kun mies tunnustaa unohtaneensa jättää tärkeät kirjekuoret tärkeiden ihmisten postilaatikoihin, vaikka häntä asiasta juuri muistutettiin. (Mikä saattaa johtaa siihen, että  mies insinöörinrakenteestaan huolimatta posottaa koko 30 kilometrin matkan takaisin postilaatikoiden sijaintipaikkakunnalle pelkästään korjatakseen virheensä.)

Mieheni on lainannut kirjastosta muistinparannusaiheista kirjallisuutta. Toistuvasti hän vakuuttaa, ettei mahda piirteelleen mitään. Ja minä, tilanteen epätasapainoisuuden tiedostaessani, annan hänelle tasoitusta. Näin rakastavan vaimon kuuluu tehdä.

Joten minä olen hidas.

Uskon, että hitauteni antaa miehelleni yhtäläiset mahdollisuudet turhautumiseen kuin hänen hajamielisyytensä minulle. Kun eteisestä kuuluu, lähdetäänkö jo (lausujana minä), mieheni ei vielä liikahdakaan sohvalta. Hän hyvin tietää, että keksin vielä kohkata siellä ja kolistaa täällä, tulla toisiin ajatuksiin pukeutumiseni suhteen, järjestää jääkaapin uudestaan, kastella kukat ja käydä pissalla. Vasta, kun seison olohuoneen ovensuussa kengät jalassa, puolisoni panee kirjansa tai puhelimensa pois ja vetää takin päälleen. Sillä hän kuuluu siihen mystiseen, kiehtovaan, äimistyttävään rotuun, joka saa itsensä seitsemässä sekunnissa valmiiksi.

Ja mikä sen herttaisempaa! Täydennämme toisiamme kuin kuorrute munkkia! Eikä se ole lainkaan niin auvoisaa kuin miltä kuulostaa! Toisen ihmisen täydentäminen on täyttä työtä!