Ikävä sinua, juustohöylä

Muistan, kuinka opiskeluvuosinani ryhdyin valmistelemaan lähtöäni ulkomaanvaihtoon Afrikkaan. Kyselin luokkakavereitani mukaan, mutta matkatoverin värväys osoittautui varsinaiseksi oveluuskokeeksi. Kerran kävin seuraavanlaisen keskustelun koulun ruokalassa:

- Tuija, lähde sä mun kanssa Keniaan.
- En lähe. Mua ei kiinnosta matkustelu.
- Ei se ole matkustelua! Se on siirtymistä paikasta toiseen.

Strategiani ei selvästikään ollut kyllin ovela, sillä Tuija ei muuttanut mieltään.

Sittemmin olen jopa ajatellut, että autuaita ne, joita ei matkustelu kiinnosta. Matkailu on hankalaa, kallista ja epäekologista. Se vie aikaa ja siihen jää koukkuun. Lisäksi siinä pitää sietää keskeneräisyyttä: maailma on niin iso, että aina jää joku paikka tutkimatta.

Viime viikolla katselin valokuvakollaasia, joka oli esillä häissämme. Olin poiminut siihen kuvia Aasian ja Oseanian kiertueeltamme. Tajusin kaipaavani maailmaa niin paljon, että tunne lähenteli fyysistä kipua.


          Yö, jona makaamme yhä lämpimällä asfaltilla keskellä sademetsää
          ja tuijotamme vieraisiin tähtiin.
          Höyry järven pinnassa varhain aamulla, auringon persikanvärinen valo.
          Saari, jonka rannassa pyydystämme yöllä mustekaloja.
          Rapu, joka tarraa mieheni peukaloon.
          Nämä ihmiset jotka elävät täällä, kaikki nämä kasvot ja silmät ja tarinat,
          tämä minun muukalaisuuteni.
          Polku vuoren kapealla harjanteella. Mykistävä paljaus.


Aivan erityisesti kaipaan vuoria. Kaipaan omaa pienuuttani, josta tulen tietoiseksi vasta asettaessani itseni jotakin niin paljon itseäni suurempaa vasten.

Kaipaan matkustelun vapautta, irtolaisen huolettomuutta, päämääriä jotka ovat siinä, matkassa, seuraavassa kaupungissa ja kansallispuistossa. Matkassa viehättää lupa ajelehtia, lupa eksyä ja olla tietämätön suunnista. Paikallaan ollessaan ihmisen oletetaan rakentavan jotakin, tietävän kaikenlaista siitä miten elämä täytetään ja kuinka täällä suunnistetaan ja mihin kohtaan juurrutaan.


- Kun me asumme näin, minusta tuntuu koko ajan siltä kuin oltaisiin huviretkellä. Minä tarkoitan, että kaikki on toisin, uudella tavalla. Aivan kuin olisi sunnuntai koko ajan. Ja nyt minä haluaisin tietää, onko paha tuntea sillä tavalla.

Toiset odottivat.

- Ymmärrättehän, ei voi olla ikuisesti huviretkellä, jatkoi äiti epäröiden. Täytyyhän sen loppua. Pelkään että äkkiä tuntuu taas maanantailta, ja silloin en voi uskoa että tämä oli totta...

- Mutta tietysti se on totta, isä sanoi hämmästyneenä. Käy hyvin päinsä, että on koko ajan sunnuntai. Sehän meiltä juuri puuttui.

Tove Jansson: Muumipappa ja meri

Mutta viehättää matkustelussa myös vaivalloisuus ja vaivalloisuudesta kumpuava kaipuu takaisin kotiin. On ainutlaatuista tulla tietoiseksi kaikesta siitä, mikä kotona unohtuu silkkaa itsestäänselvyyttään. Oma naulakko. Oma pöytä. Oma sänky. Pussilakanat, joihin on ymmärretty jättää kädentiet. Suihku, josta lämmin vesi ei lopu kesken. Astiankuivauskaappi tiskipöydän yläpuolella. Yksi hana, josta tulee sekä kylmä että kuuma vesi. Paikka kaikelle, nämä tutut neliöt jotka hallitsen, itselleni rajaama alue jota kutsun kodiksi. Nahkatakki. Pyykkikone. Juustohöylä.

On itseään sivistysvaltioiksi kutsuvia maailmankolkkia, joissa ei tiedetä mikä on juustohöylä. Siellä juustoa "höylätään" tapaturma-alttiille soveltumattomilla keittiöveitsillä tai kömpelöillä raastinraudoilla.

Ah, juustohöylä. Mikä ihana keksintö. Mutta vaikka sinua tulee joka kerta ikävä, et varmaankaan voi estää minua lähtemästä uudelleen. Onhan eron jälkeen taas ihanaa ottaa sinut esiin laatikosta, joka on minun omani.