Ajetaan veneellä merelle. On ilta, aurinko kastautumassa vedenrajaan kaukana siellä minkä takana on naapurimaa. On porvarillinen hämärä, minulle kerrotaan. Katsellaan ulappaa ja annetaan tuulen keikuttaa paattia. Vettä pirskahtelee laidan yli käsivarsille.
Serkkuni toteaa, että avomeri on aina yhtä vaikuttava. Hän harrastaa varjoliitoa. Palasi juuri Portugalin taivaalta. Hän on nähnyt Dolomiitit Italiassa, hän on lentänyt Australian ja Ranskan taivaalla ja nähnyt niiden alla avaran maan. Hän on sukeltanut Meksikossa ja ajellut moottoripyörällä Euroopan Alpeilla. Silti hän nyt istuu siinä ja katsoo tuttua, vellovaa, harmaanvihreää Pohjanlahtea kuin näkisi meren ensimmäisen kerran. Olen vaikuttunut.
Etsitään veneelle paikka kalliosaaren kupeesta. Noustaan maihin, juostaan vaihtamaan vaatetta, keräännytään veteen viettävälle kalliolle tuijottamaan isoja aaltoja joihin pitäisi nyt uskaltaa heittäytyä.
Hivuttaudun kyykkysilläni liukasta kalliota pitkin ennen kuin leväytän itseni veden varaan. Aallot ottavat kopin, keinun vyöryviin vastamäkiin ja nauran niin että meri menee suusta sisään.
Vesi on älyttömän lämmintä. Minä olen älyttömän elossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti