Kesäni parhaat, osa 2

Pakkaan kajakkiin teltan, retkipatjan, makuupussin, retkikeittimen, eväät ja kirjan. Mihinkä soot menos kun nuan paljon tavaraa tarttoo olla, kyselee äijä joka työkseen meloo ryhmien kanssa jokea ylös alas. Kerron. Äijä kopauttaa karttaa vajan ovessa. Varoittaa menemästä Kiikun padolle, siitä ei vettä pitkin pääse nyt yli. Lupaan etten mene. Kierrän padon toista reittiä.

Pari tuntia myöhemmin törötän kajakissani ja töllistelen Kiikun patoa. Tajuan, että jokin meni vikaan. En ole yllättynyt. Silti sapettaa. Ähellän tieni ulos kajakista, saan sen työllä ja vaivalla kiskottua jyrkkää töyrää ylös, metallisen sillankaiteen viereen. Kävelen edemmäs. Istun pellon laitaan ja syön voicroissantin. Olen täyttänyt sen kinkulla, kurkulla ja valkohomejuustolla. Katselen yli avarien, keltaisten peltojen.

Palaan kajakille. Nostan sen ilmaan kuin herneen, croissantin terästämät käsivarteni tuskin notkahtavat. Olen vahva, kaikkivoipainen, voittamaton selviytyjä.

Jostakin hosuu paikalle venäläinen pariskunta. Mies kaappaa kiinni kajakin perästä, nainen keskivaiheilta. Olen hieman tyrmistynyt. Mitä tämä on? Auttavatko he minua? Eivätkö he todella näe, miten voittoisia tässä paraikaa ollaan?

Matka jatkuu. Kyrönjoki virtaa raukeana, kuin itsensä vuosikymmeniä sitten uuvuttaneena. Etsin telttapaikan, syön pussikeiton, kömmin telttaan lukemaan. Saan tekstiviestin. Siinä kerrotaan, että minulla on hyvä pylly. Lähettäjänä Tomi. Hihitän makuupussissani ja lähetän viestistä kuvan miehelleni. Häntä kiinnostaa tietää, kuka on Tomi. Joku joka arvostaa suoraan asiaan menemistä, epäilen minä.

Yöllä sammakko istuu jossakin lähellä ja kurnuttaa maailman yksitoikkoisimmalla nuotilla. Olen mahdollisesti parkkeerannut telttoineni sen vakioneliöihin, päättelen. Nyt se luultavasti yrittää karkottaa tunkeilijan silkan väsytystaktiikan turvin. Voitan ottelun ainoastaan siksi, että olen niin voittoisa. (Tai siksi, että mikään voima maailmassa ei saisi minua ulostautumaan turvallisesta teltasta sammakoiden pelottavaan maailmaan.)

Muutoin on aivan hiljaista. Yritän kuulostella liikenteen etäistä kohinaa, mitä on niin vaikea päästä pakoon, mutta en kuule mitään. En erota edes joen solinaa. Koivunoksat ylläni tuskin rapisevat.

Tulee aamu. Sammakko on luovuttanut. Melon, rantaudun kuumalle kalliolle, keitän pussipastan, tiskaan, luen, venyn pitkin kuumaa kalliota kuin terva. Nousen, melon, katselen pilviä. Lasken läpi matalista koskista, joista osassa minut valtaa tuttu voittamattomuuden tunne. Osaan jään jumiin. Pysähdyn kivenlohkareille lepäämään ja lukemaan. Katselen haikaran hajamielistä letkuttelua. Olen onnellinen.