perjantai 30. kesäkuuta 2017

Kovanaama-atsteekin jännittävä juhannus

Olen täysiverinen seikkailija. Minuun on veistetty Kristoffer Kolumbus. Minusta löytyy sisäänrakennettu Marco Polo. Olen hurjapääviikinki, kovanaama-atsteekki, olen ihmissusi. En tiedä, miten ihmissusi liittyy asiaan. Ei sen tarvitse liittyä. Olen täynnä adrenaliinia. Ihmissusi on täynnä adrenaliinia. Sillä juhannuksena minä laskin koskia.

Pääasiassa juutuimme kiinni koskiin. En anna sen turmella adrenaliinipiikkiäni. Me laskimme koskia, pauhaavia ärjyviä kavalia koskia luonnon hirmuvoimien armoilla heittelehtivissä purkeissamme. Purkkeja kutsutaan kajakeiksi. Me paiskauduimme koskien raivoisaan syleilyyn kajakeinemme.

Vesi ei yltänyt kannattelemaan meitä yli kivien. Kun yhdeltä kiveltä pääsi, oli reitti selvä seuraavalle. Sen laella sai taas killottaa toiset kymmenkunta minuuttia mela viuhtoen, pääsemättä kerrassaan senttimetrin senttimetriä eteen tai taakse. Ja kaiken aikaa piti kuvitelmoida ympärille vyöryvät virrat.

Se oli hyvin raskasta. Se adrenaliinin esiin houkuttelu. Siinä kivellä. Kuivuneessa koskessa. Naama punaisena juuttumisen edellyttämästä vaivannäöstä.

Mutta me selvisimme! On ilman muuta suurempi saavutus edetä meloen koskessa, jota ei ole, kuin koskessa, joka epäilemättä siinä on.

Tässä kuva lauhkeista jälkimainingeista koskiseikkailun jälkeen:


Kuvassa on minun mieheni ja hänen neljä ihailijaansa. Mieheni on tuo, joka istuu kajakissa. Kuten näette, hän on yltä päältä märkä, uupunut ja kaikkensa antanut, niin kuin vain koskettomassa koskessa seikkaillut voi olla.

Minäpä kerron lisää syitä, miksi retkemme Kurejoelta Lappajärvelle oli niin mainio.

Näin kilpikonnan.
Näin ruskean gekkotyyppisen liskon.
Näin pulskan käärmeen oksalla joen yllä.

Joku voisi väittää, että näin pelkkää mielikuvitusta, mutta minä en piittaa. Se, joka näkee mielikuvitusta, on kaikkein suurin näkijä. Hänen näkemisensä mahdollisuudet ovat rajattomat.

Mutta nyt tulee tosi tarina niillekin, jotka uskovat vain kuvittelun ulkopuolisia asioita:

Minä näin pullopostin. Oikean pullopostin. Siinä luki että auttakaa pian, [tunnistamaton tuhru, mahdollisesti verta], kuolemme kaikki, [tuhru, toinen tuhru, luultavasti hiuksia], valkoinen nukke, sokea hirv[puolikas tuhru].

Siinä saattoi myös lukea, että juhannussää on ollut suotuisa ja uimaankin on uskallettu. Mutta kosket olivat jo pettymys. Ei anneta saman tapahtua pullopostille.

Näin myös kymmeniä telkänpoikia. Ne räpelsivät editsemme kaislikoista pakoon kuin pillastuneet tohvelit. Verrattoman lystikästä. Siis kun ne luulivat pääsevänsä pakoon. Kovanaama-atsteekkia ei pääse pakoon.

Lisäksi näin ainakin kahdeksan mato-onkea pystyssä joenvarressa. Kaikki saman tontin rannassa. Keräsimme koukkuihin käyneet kalat ja viskelimme ne kajakinpohjalle. Tässä kuva kalatulista:



Ja kalakahveista:




Kaikkein eniten minä näin retkellämme kiireettömyyttä. Kiireettömyyttä ja hitautta. Että minä pidän hitaudesta.



Mutta näin minä vaaroja vilisevän kaislikonkin. Kaislikossa vilisevä vaara näytti mieheltäni, mutta siihen ei auta luottaa. Kaislikossa vaara ottaa tutun muodon. Sitten se iskee. Kovanaama-atsteekkina minä sen tiedän. Ei saa luottaa tuttuihin muotoihin. Vieraisiin vain pitää luottaa.


Aivan erityisesti minä näin kajakin säilytystilan äärimmäiset ääret. Kajakin säilytystila osaa olla petollinen. Kerran se nielaisi toisen retkipatjan. Sitten melkein minut. Kuvaa katsokaa niin näette.


Tuo musta pahkura olen minä. Tuo, jolta puuttuu pää. Klikatkaa kuvaa, niin näette paremmin. Kuka nyt ei minua tunnistaisi.

En anna takuitani siitä, että tämä kovanaama-atsteekin juhannuksenviettoa käsittelevä tarina kaikilta osin pitää paikkaansa. Minä vaikenen. Arvoituksellisesti. Juuri niin kuin atsteekki.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti