Urakka

Olen istuttanut 15 perunaa.

Kokonaista kolme riviä perunoita.

Siellä meidän takapihan kasvimaalla, ne perunat.

Kuinka tyytyväinen voi ihminen olla 15 perunan istuttamiseen? Erittäin. Olen kertonut siitä keskimäärin 20 ihmiselle.

Se että saa kaivaa sormet multaan. Sehän siinä on se juttu. Sormet sinne multaan, tiiviiseen ja tosiasialliseen multaan, joka on jotenkin niin ihanan yksiselitteistä ja mahdollistavaa. Ja niiden sormien mukana mullan syvyyksiin se peruna. Yksi kerrallaan. Huolellinen ja hidas prosessi, se jokaisen perunan erikseen valkkaaminen, itujen mittailu, perunan rakenteen arviointi. Että kasvaako tästä nyt hyvä uusi peruna. Seulasta selvinnyt pottu montun pohjalle, pienellä ammattitaidon vaikutelmaa lisäävällä puutarhalapiolla multaa päälle. Ja seuraava. Aina 15:nteen saakka. Lopuksi vettä päälle.

Emme omista kastelukannua. Tyhjä omenahiilihappojuomapullo - vaikka puolestaan vähentää ammattitaidon illuusiota työskentelyni ympärillä - ajaa saman asian. Vesi kulahtelee ja pulpahtelee, kun sitä lorottaa pullonsuusta janoisille perunanpoikasille.

Ja sitten työ on tehty. Koko urakka. Sehän kaikessa työssä tuntuu niin mukavalta, se kun työ on tehty. Saa ihan painavan syyn nojalla penkoa herkkukaapista sirkusaakkospussin ja oikein lösähtämällä lösähtää sohvalle kirjan kanssa. Kyllä minä sanon että joskus kannattaa tehdä yksi työ, tai kaksi, kun se lösähtämisvaihe on niin tavattoman mukava.