Puuttomalla kukkulalla

Puolitoista vuotta sitten minä eksyin.

Eksyinkö metsään? Eksyinkö kaupungin sokkeloihin?

En eksynyt. Eksyin keskellä päivää keskelle puutonta kukkulaa.

Se oli  niin puuton kukkula kuin kukkula voi olla. Kukkulan poskilla ei kasvanut edes puskia. Pelkkää ruohoa. Ruohoa ja ruohoa kaluavia elikoita.

Kukkulan kylkiä näppylöivät pienemmät kumpareet. Jonkin sellaisen taakse mieheni oli hävinnyt, enkä nähnyt häntä enää.

Mieheni mielestä polkuja oli vain yksi. Minun mielestäni niitä oli päivänselvästi kaksi. Valitsin väärän. Sen, jonka ne hirmuiset mustat lehmät olivat ruohoon kolanneet. Ja niin minä kävelin suoraan eksyksiin.

Tarvoin saman matkan kolmeen kertaan, sillä eksynyt todellakin kiertää kehää. Taistelin tieni ylös näännyttävää rinnettä (täysin turhaan). Rämmin ohi samojen lampaiden ja pelottavien mustien lehmien.

Päivä sattui olemaan tuulinen. Enkä nyt tarkoita pikku puhuria silloin tällöin, paria takkua tukassa. Tuuli oli siellä puuttomilla kukkuloilla niin älytön, että poskeni lepattivat. Kun kumosin kämmenelleni pähkinöitä pussista, jossakin pussinsuun ja kämmenen välillä ne katosivat. Tempautuivat tuhkana tuuleen, tämän kirjaimellisemmin ei sananparsi voi toteutua, jos mennään ilman mainittua tuhkaa.

Varautumisen puutteellisuudesta tai eksymiskykyni aliarvioinnista kertoo jotakin se, että kaikki kartat olivat miehelläni. Samoin valtaosa juomavedestä. Puhelimeni akku veteli viimeisiään. Ja mitä minä olisin puhelimeen sanonut sillä puuttomalla, maamerkittömällä kukkulalla? Tule tähän näin. Tähän puuttomimpaan kohtaan tätä puutonta kukkulaa.

(Käviköhän kaikille nyt varmasti selväksi, että kyseessä oli puuton kukkula?)

Kun aikani olin tupeksinut niillä kukkuloilla, törmäsin polkujen risteykseen, valitsin uuden reitin, keinottelin ali veräjien ja yli kiviaitojen ja löysin tien ja talon ja oven jota kolkuttaa. Se oli tuottelias kolkutus. Sitä seurasivat lasillinen vettä, puhelinyhteys mieheeni ja tarkat sijaintikoordinaatit. Kun mieheni tuli minua noutamaan, käsitin etten ollut ikinä ollut yhtä tolkuttoman voipunut.


Tämä tapahtui Uudessa-Seelannissa. Tapauksesta on pian puolitoista vuotta. Ja silti tuntuu, että harhailen yhä sillä samalla puuttomalla kukkulalla.

Olen eksynyt näennäisesti köykäisessä kukkulamaastossa, josta vain puuttuva kiintopiste tekee ongelmallisen.

Olen eksynyt keskellä päivää, mieheni läsnäolosta huolimatta.

Olen lähtenyt seuraamaan polkua, joka ihan selvästi oli siinä. Vai oliko sittenkään? Kantturoiden kehäkolmonenko siitä muka meni?

Jollakin lailla jyystän edestakaisin samaa poluntynkää samoja mättäitä tuijotellen. En tunnu pääsevän mihinkään, perille ainakaan. Vastaan tulee vain niitä ikäviä sysimustia lehmiä, jotka olen jo moneen kertaan nähnyt ja joita tuntuu mahdottomalta karistaa kintereiltään.

Tälläkään mielensisäisellä kukkulallani minulla ei ole sanoja kertomaan läheisilleni, milloin eksyin, miksi ja minne. Miten kutsua apu luokseen, jos ei tiedä missä on? Jos akku hupenee, yhteys pätkii ja tuuli vie sanat niin kuin pähkinät?

Sitten on tämä tuuli, vihuri joka ravistelee sisäisiä rakenteitani uuvuttavalla voimalla. Luulin että tunsin itseni, mutta tuuli kääntää kaiken nurin, pelmastaa ja hajottaa. Se pakottaa minut arvioimaan itseni uudestaan.

Mutta näin ankeisiin tunnelmiin en kukkulalleni aio jäädä. Tarkkaavainen lukija on jo poiminut tarinasta kolme toiveikasta kohtaa.

Ensimmäinen: Miehelläni on kartat.
Toinen: Tässä pitää vain löytää joku ulkopuolinen taho, joka osaa auttaa minua paikallistamaan itseni.
Kolmas: Minua tullaan hakemaan.

Näitä kohti täällä kukkulalla ponnistellessani voisin vaikka koettaa kohdata ja käsitellä pois päiväjärjestyksestä edes isoimmat mustat lehmäni.