Olen usein hidas, mutta en koskaan ilman johdonmukaista syytä.
Todennäköisimmin olen hidas siksi, että jään toimittamaan jotakin oleellisen tärkeää yksityiskohtaa, jota kukaan muukaan ei ota hoitaakseen (ripsikamman pesu, kirjojen mallintaminen suuruusjärjestykseen, kännykän taustakuvan valinta, hupparin nauhojen kiskominen yhtäläiseen mittaan ja sen ratkaisevan tärkeän asianhaaran pohtiminen, mitä kaikkea sinistä asunnostamme löytyy). Tällaisten yksityiskohtien samanaikainen rypälöityminen luonnollisesti entisestään vauhdittaa hitauttani.
Yleisin syy hidasteluuni on kai järjestely. Minä vain äkkiä tipautan tästä tämän muovimukin sille asianmukaisesti kuuluvaan ekologiseen lokeroon.
Minä vain nämä kirjastossa pöyristyttävästi maailmanjärjestystä sabotoivat äänikirjat livautan mielentyyneyteni palauttaville paikoilleen.
Koska tuleehan maailmasta tällä tavalla muki mukilta ja levy levyltä niin verrattoman paljon parempi paikka. Olkoonkin, että maailmanparannuspuuhani kerryttävät yllättävästi niitä strategisia minuutteja, joiden jälkeen lupasin olla valmis.
Kunnes sitten lehdestä lukemalla sain tietää, että järjesteleminen ei kannata. Että luovuus kukkii vasta epäjärjestyksessä. Että kaikkinainen järjestyksen ylläpito on silkkaa ajanhukkaa. Että ihmisen kannattaisi oikeastaan hautautua pölyyn, papereihin, nukkaan, pyykkiin, monoihin ja auton talvirenkaisiin, koska silloin hän on idearikkaimmillaan ja tehokkaimmillaan.
Minä yritän. Jätän nostamatta sohvalta pudonneen tyynyn ja juoksen keskeneräisen kirjoitushankkeeni ääreen jännittyneenä siitä, millaisen kafkamaisen inspiraation kohta saankaan.
Silmäkulmani nykii epämiellyttävästi. Sen mielestä lattialla lojuva tyyny on selvästi näyttöä vetovoimaisempi.
Suljen oven ja istun uudestaan alas. Kohta se tulee. Alan pulputa kuin savolainen puutarhaletku.
Tuijotan näyttöä. Sen edessä leijuu onneton, maailman hylkäämä, järjestyksen ulottumattomiin loitontuva sohvatyyny kuin kuilun pohjalle leijuva avuton höyhen.
Ryntään pystyyn, tempaisen oven auki, heittäydyn pelastamaan tyynyn ja erään mielenrauhan lattian katalalta erämaalta. Jäsentelen tyynyn takaisin paikalleen. Palaan rauhassa työpöytäni ääreen ja istuudun. Jatkan kirjoittamista. Tiedän, että tuotokseni kohtalona on nyt jäädä mielikuvituksettomaksi ja luovuuden osa-alueilla auttamatta rutiköyhäksi antikafkaisuudeksi, mutta jotakinhan minun oli tehtävä. Kirjoittajan blokki on karmea vitsaus. Varsinkin, jos sen aiheuttaa sohvatyyny.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti