Olen useasti miettinyt, mikä pikkulapsissa niin viehättää. Selitykseksi ei riitä se, että pieni on yleensä söpömpi kuin iso. Tai se, että "pippuu" kuulostaa hauskemmalta kuin "tippuu". Eikä edes se, että itsellään tiskikoneen täyttänyt puolitoistavuotias näyttää koneen sisuksissa valloittavammalta kuin 32-vuotias samassa paikassa.
Minä en edes kuulu siihen laajaan joukkoon, jolle pikkulapset edustavat kaikkea parahultaisinta ja tavoiteltavinta elämän unelmakatalogissa. Vasta, kun sisareni tuotti ensimmäisen jälkeläisensä, tajusin viehättyä tästä ihanat lapset -ilmiöstä. On aivan eri asia seurata paraatipaikalta itseni kanssa samasta geeniperimästä versovan lapsen kasvua ja kehitystä kuin aika ajoin pistäytyä vieraampien geenikokoelmien tuotteiden kasvukäyrän äärellä.
Etuoikeus on myös nähdä lähietäisyydeltä sievistelemätöntä lapsiperheen kaaosta. Panee miettimään, olisiko minulla perheenäitinä enää aikaa olla hidas. Aikaa pyyhkiä pöytää joka aterian jälkeen. Aikaa lukea kirjaa vessanpytyllä. Aikaa tuskastua eteisessä vellovaan kenkämereen, tai tarkemmin ottaen aikaa tuskastua mihinkään muuhun kenkämeren jälkeen.
Onneksi lapset merkitsevät muutakin kuin sekamelskaa ja kroonista keskeneräisyyttä. Pienen lapsen suurin viehätysvoima kätkeytyy lapsen kyseenalaistamattomaan ja itsestään selvään oletukseen siitä, että häntä rakastetaan. Hän on arvokas, ihana ja korvaamaton, ja kaikki hauska maailmassa on luonnollisesti häntä varten laadittu.
Saan tästä muistutuksia usein siskoni perheen luona käydessäni.
Heti saapuessani lapsi ryntää yksin tein - elleivät pinnasängyn pienat ole pahasti tiellä - eteiseen katsomaan, kuka tuli häntä tällä kertaa ilahduttamaan.
Pian tämän jälkeen on sanomattakin selvää, että hänen kanssaan halutaan juosta hippaa ja koota muovitukkeja Ponssen metsäkärryyn.
Puhumattakaan siitä, kun olen asettunut pötkömuodostelmaan sohvalle lukemaan itsekseni Tatua ja Patua. Kun pikkumies huomaa tämän, hänen koko kehonsa sakaroituu yhdeksi riemastuneeksi jippii-ja-kaksi-huutomerkkiä-aiheiseksi merkkirykelmäksi, minkä jälkeen tämä rykelmä tonkii tiensä sohvalle kainalooni nauttimaan yllätyksestä, jonka yksin hänelle tällä tavoin valmistin.
Se, että joku niin anteeksi pyytelemättä ja tunnusteluja suorittamatta uskoo olevansa kaiken huomion ja kohdalleen tulleen hyvän arvoinen, vetoaa ja puhuttelee. Se, että tässä suoritusten maailmassa on joku joka ei keksi pohtia, onko hän ehkä ansainnut osakseen tulleen rakkauden.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti