Minä pidän kotiruuasta. Kotiruoka on mutkatonta ja helposti lähestyttävää. Se ei saa syöjäänsä tuntemaan itseään missään määrin typeräksi. Kotiruokaan vain survaistaan haarukka (mihin kohtaan tahansa) ja pistellään menemään (missä järjestyksessä tahansa).
En usko että kalapuikkojen ja perunamuusin kanssa pääsee koskaan käymään niin, etten tietäisi kuinka ateria tulee nauttia. Pitääkö kalapuikot kuoria? ei ole kysymys, jonka kuulee esitettävän kotiruuan äärellä.
Yrittäkääpä olla esittämättä samaa kysymystä paistettu nieriä nenänne alla.
Nahkoineen kypsennetyn ja tarjoillun nieriän päälle istutetuista rehuista ja kastikevalumasta voi päätellä, ettei syömisrupeamaa ole tarpeen aloittaa nahan käärimisellä irti kalasta. Ajatus on kuitenkin ällistyttävän vulgaari. Että minäkö, 2000-luvun sofistikoitunut länsimaalainen, söisin kalasta nahankin? Minkälaisena hotkona ne minua pitävät? Onko tämä joku testi? Unohtiko kokki poistaa nahan?
Kalapuikkojen kohdalla tähän ei tarvitse turvautua, mutta nyt on viisainta sivusilmällä tarkkailla, miten pöytäseurueessa yleisesti menetellään. Yhdeksän kymmenestä ruokailijasta näyttää siirtävän kasvikunnan sivuun kalan laelta ja nyhtävän nahan irti.
Hyvä tietää. Noin yleisellä tasolla. Minä en kyllä nyhdä. Olen hotko länsimaalainen ja mussutan kalasta sekä nahan että lihan.
Myöhemmin kuulen, etten menetellyt väärin. Olen helpottunut. Länsimaalainen maineeni on pelastettu.
Koittaa kahvin aika. Kahvin ohella tarjoillaan kakkua, jonka päällä lojuu suklaaseen tipahtanut jumppatossu. Sellainen vanhanaikainen, kuminauhakiristyksellä. Onpa huolimatonta näin hienon ravintolan kokilta! Mitä hänellä nyt on jalassaan?
Enää en kykene vaivihkaiseen kakunsyöjien tarkkailuun. Ilmaisen suureen ääneen äimistykseni.
Olen helpottunut kuullessani, että jumppatossulta se muistakin näyttää.
Kukaan ei tiedä, onko se poistettava kakusta ennen herkun suuhun sijoittamista. En ota sitä kakkua.
Fiinit ravintolat ovat elämyksiä, mutta kieltämättä kalapuikoissa ja perunamuusissa on se hyvä puoli, että niitä syödessä tietää aina tarkalleen mitä tarjottava ruoka on.
Ja mitä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun tulee, en ole koskaan oikeasti oppinut sitä. Pidän aina ääntä, ja erityisesti pidän ääntä silloin kun kannattaisi keskittyä siihen vaivihkaiseen tarkkailuun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti