Kovanaama-atsteekin jännittävä juhannus

Olen täysiverinen seikkailija. Minuun on veistetty Kristoffer Kolumbus. Minusta löytyy sisäänrakennettu Marco Polo. Olen hurjapääviikinki, kovanaama-atsteekki, olen ihmissusi. En tiedä, miten ihmissusi liittyy asiaan. Ei sen tarvitse liittyä. Olen täynnä adrenaliinia. Ihmissusi on täynnä adrenaliinia. Sillä juhannuksena minä laskin koskia.

Pääasiassa juutuimme kiinni koskiin. En anna sen turmella adrenaliinipiikkiäni. Me laskimme koskia, pauhaavia ärjyviä kavalia koskia luonnon hirmuvoimien armoilla heittelehtivissä purkeissamme. Purkkeja kutsutaan kajakeiksi. Me paiskauduimme koskien raivoisaan syleilyyn kajakeinemme.

Vesi ei yltänyt kannattelemaan meitä yli kivien. Kun yhdeltä kiveltä pääsi, oli reitti selvä seuraavalle. Sen laella sai taas killottaa toiset kymmenkunta minuuttia mela viuhtoen, pääsemättä kerrassaan senttimetrin senttimetriä eteen tai taakse. Ja kaiken aikaa piti kuvitelmoida ympärille vyöryvät virrat.

Se oli hyvin raskasta. Se adrenaliinin esiin houkuttelu. Siinä kivellä. Kuivuneessa koskessa. Naama punaisena juuttumisen edellyttämästä vaivannäöstä.

Mutta me selvisimme! On ilman muuta suurempi saavutus edetä meloen koskessa, jota ei ole, kuin koskessa, joka epäilemättä siinä on.

Tässä kuva lauhkeista jälkimainingeista koskiseikkailun jälkeen:

Kuvassa on minun mieheni ja hänen neljä ihailijaansa. Mieheni on tuo, joka istuu kajakissa. Kuten näette, hän on yltä päältä märkä, uupunut ja kaikkensa antanut, niin kuin vain koskettomassa koskessa seikkaillut voi olla.

Minäpä kerron lisää syitä, miksi retkemme Kurejoelta Lappajärvelle oli niin mainio.

Näin kilpikonnan.
Näin ruskean gekkotyyppisen liskon.
Näin pulskan käärmeen oksalla joen yllä.

Joku voisi väittää, että näin pelkkää mielikuvitusta, mutta minä en piittaa. Se, joka näkee mielikuvitusta, on kaikkein suurin näkijä. Hänen näkemisensä mahdollisuudet ovat rajattomat.

Mutta nyt tulee tosi tarina niillekin, jotka uskovat vain kuvittelun ulkopuolisia asioita:

Minä näin pullopostin. Oikean pullopostin. Siinä luki että auttakaa pian, [tunnistamaton tuhru, mahdollisesti verta], kuolemme kaikki, [tuhru, toinen tuhru, luultavasti hiuksia], valkoinen nukke, sokea hirv[puolikas tuhru].

Siinä saattoi myös lukea, että juhannussää on ollut suotuisa ja uimaankin on uskallettu. Mutta kosket olivat jo pettymys. Ei anneta saman tapahtua pullopostille.

Näin myös kymmeniä telkänpoikia. Ne räpelsivät editsemme kaislikoista pakoon kuin pillastuneet tohvelit. Verrattoman lystikästä. Siis kun ne luulivat pääsevänsä pakoon. Kovanaama-atsteekkia ei pääse pakoon.

Lisäksi näin ainakin kahdeksan mato-onkea pystyssä joenvarressa. Kaikki saman tontin rannassa. Keräsimme koukkuihin käyneet kalat ja viskelimme ne kajakinpohjalle. Tässä kuva kalatulista:

Ja kalakahveista:

Kaikkein eniten minä näin retkellämme kiireettömyyttä. Kiireettömyyttä ja hitautta. Että minä pidän hitaudesta.

Mutta näin minä vaaroja vilisevän kaislikonkin. Kaislikossa vilisevä vaara näytti mieheltäni, mutta siihen ei auta luottaa. Kaislikossa vaara ottaa tutun muodon. Sitten se iskee. Kovanaama-atsteekkina minä sen tiedän. Ei saa luottaa tuttuihin muotoihin. Vieraisiin vain pitää luottaa.

Aivan erityisesti minä näin kajakin säilytystilan äärimmäiset ääret. Kajakin säilytystila osaa olla petollinen. Kerran se nielaisi toisen retkipatjan. Sitten melkein minut. Kuvaa katsokaa niin näette.

Tuo musta pahkura olen minä. Tuo, jolta puuttuu pää. Klikatkaa kuvaa, niin näette paremmin. Kuka nyt ei minua tunnistaisi.

En anna takuitani siitä, että tämä kovanaama-atsteekin juhannuksenviettoa käsittelevä tarina kaikilta osin pitää paikkaansa. Minä vaikenen. Arvoituksellisesti. Juuri niin kuin atsteekki.

Urakka

Olen istuttanut 15 perunaa.

Kokonaista kolme riviä perunoita.

Siellä meidän takapihan kasvimaalla, ne perunat.

Kuinka tyytyväinen voi ihminen olla 15 perunan istuttamiseen? Erittäin. Olen kertonut siitä keskimäärin 20 ihmiselle.

Se että saa kaivaa sormet multaan. Sehän siinä on se juttu. Sormet sinne multaan, tiiviiseen ja tosiasialliseen multaan, joka on jotenkin niin ihanan yksiselitteistä ja mahdollistavaa. Ja niiden sormien mukana mullan syvyyksiin se peruna. Yksi kerrallaan. Huolellinen ja hidas prosessi, se jokaisen perunan erikseen valkkaaminen, itujen mittailu, perunan rakenteen arviointi. Että kasvaako tästä nyt hyvä uusi peruna. Seulasta selvinnyt pottu montun pohjalle, pienellä ammattitaidon vaikutelmaa lisäävällä puutarhalapiolla multaa päälle. Ja seuraava. Aina 15:nteen saakka. Lopuksi vettä päälle.

Emme omista kastelukannua. Tyhjä omenahiilihappojuomapullo - vaikka puolestaan vähentää ammattitaidon illuusiota työskentelyni ympärillä - ajaa saman asian. Vesi kulahtelee ja pulpahtelee, kun sitä lorottaa pullonsuusta janoisille perunanpoikasille.

Ja sitten työ on tehty. Koko urakka. Sehän kaikessa työssä tuntuu niin mukavalta, se kun työ on tehty. Saa ihan painavan syyn nojalla penkoa herkkukaapista sirkusaakkospussin ja oikein lösähtämällä lösähtää sohvalle kirjan kanssa. Kyllä minä sanon että joskus kannattaa tehdä yksi työ, tai kaksi, kun se lösähtämisvaihe on niin tavattoman mukava.

Kuinka pehmittää torakka

Olen rohkea nainen. Pelkään ainoastaan kaloja, sammakoita, rapuja, yöperhosia ja asuntokauppoja.

En aio nyt paneutua kalojen, sammakoiden, rapujen tai yöperhosten pelkooni, sillä ne kaikki ovat luonnollisia ja itsestään selviä pelonaiheita, joille ei erillismenettelyin oikeutusta vaadita.

Asuntokauppapelko on toista kaliiperia. Sitä pitää selitellä tuonne ja tänne.

Mieheni heittäytyi asuntomyynti-ilmoitusten viidakkoon keskimäärin 62 tuntia sen jälkeen, kun minä aloitin työt. Kriteerit täyttäviä asuntoja ei netin syvyyksistä näyttänyt olevan vaikea löytää. Vastamäki jyrkkeni, kun vaimo piti houkutella mukaan hankkeeseen.


Selvennykseksi kerrottakoon, että mieheni on meistä kahdesta se, joka ehdottelee viikonlopuiksi Ikea-reissuja. Minä yritän kadota jonnekin sohvatyynyjen väliin ja keksiä sieltä käsin monta hyvää syytä, miksei todellakaan lähdetä Ikeaan.

Mieheni on se, joka haaveilee utuisin silmin grillin ja sytytysnesteen tuoksusta omalla terassilla.

Mieheni on se, joka sairastui vakavaan pesänrakennusviettiin viime kesänä, pitkän rinkkareissuirtolaisuutemme jälkeen, ja kantoi asuntoonsa eteismattoja, huhmareita, säilytystölkkejä ja uuden Playstationin.

Menimme sittemmin naimisiin. Ajattelin sen rauhoittavan tilannetta.

Pian meille ilmestyi lisää tuiki tarpeellisia säilytystölkkejä, paistomittari, valkokangas, kenkäteline sekä valtava, kauhistuttava, esineiden kauneuskilpailuissa teollisuusimurin kanssa jaetulle huonoimmalle sijalle asemoituva ilmastointilaite.

Kun puolisoni omistusasunnon ideasta henkevöityneenä ymmärsi, millainen vastus hänellä ja hänen hankkeellaan oli, hän laati Excel-taulukon. Näin insinöörit toimivat. He käyttävät ällistyttävän määrän fyysistä tarmoa, henkistä kapasiteettia ja vuorokauden aikayksiköitä kootakseen menoista ja tuloista, säästöistä ja sijoituksista, järkevyyksistä ja typeryyksistä, onnesta ja epäonnesta kattavan taulukon, jonka tilastollisen faktan kyseenalaistaisi vain täysi torakka.

Mieheni epäonneksi minä kuulun juuri niihin.

Argumenttini olivat torakkaisen tasokkaita.

1. En halua tämän kauemmas kirjastosta. (Tämä todellakin oli argumentti numero 1.)

2. En luota asunnonvälittäjiin.

3. Terassista ei ole mitään iloa, jos naapurissa sauhutellaan. Varmasti siellä sauhutellaan. Aina naapurissa sauhutellaan.

4. Kuka sanoo että saamme asunnon myytyä edelleen, kun taas muutamme.

5. Hirveä velkavankeus. Pallo jalassa. Tonni rautaa harteilla. Hyvästi, taloudellisesti normaali elämä. Tervetuloa, luonnoton kivireki.

6. En luota vakuutusyhtiöihin. Asuntoon tulee vesivahinko. Home. Tulipalo. Katto lentää taivaan tuuliin. Kukaan ei korvaa. Elämä pilalla. Puliukkous odottaa.

Olin sangen tyytyväinen argumenttieni kokonaisvaikuttavuuteen. Silti kävimme katsomassa neljää asuntoa. Kolmannen pikkuruisella takapihalla mieheni harppoi edestakaisin, mittaili ja tuumi. Tähän saisi kasvimaan, hän sanoi.

Kaupat tuli.

P.S. Blogitekstin tuotannollisessa vaiheessa "Loppu häämöttää" joudutan yleensä vauhtia. Oikaisin siis hieman.

Tosiasiassa kävimme katsomassa samaa asuntoa kaksi kertaa sisältä ja neljä kertaa ulkoa, kärräsimme muitakin paikan päälle pusertaaksemme heistä myöhemmin mielipiteitä, laskimme tarkkaan (mieheni laski) mahdollisen ostopäätöksen aiheuttamia muutoksia taloudessamme ja vakuuttelimme toisillemme (mieheni vakuutteli minulle), miten paljon järkevämpää on maksaa pois omaansa kuin syytää rahaa kankkulan kaivoon. Sitä paitsi ensinhän voi vain ostaa lisäaikaa: tehdä tarjouksen. Merkittävästi pyyntihintaa alhaisemman. Eivät ne siihen suostu.

Eivätkä suostuneet.

Mutta kas. Seuraavan tarjouksen ja myyjän suostumisen välissä tapahtui jotakin perin erikoista: ehti torakka pehmetä.

Operaatio Martti Pöntynen

Kun kerron ihmisille, että sekä kasvo- että nimimuistini on historiallisen huono, koen tulevani vähätellyksi. Kuulijani nyökkäilevät "Niin, niin minullakin", vaikka eivät luultavasti tiedä alkuunkaan mistä puhuvat.

Kerron nyt kaksi tarinaa.

On pääsiäinen 2013. Olen Missionuorten leirillä Evijärvellä. Minulla ei ole omaa autoa, mutta sitäkin enemmän isiltä perittyä säästeliästä mielenlaatua. Olen päässyt Oulusta paikalle kimppakyydeillä.

Leirin loppu häämöttää. Toiseksi viimeisenä iltana järjestetään säästeliäitä mielenlaatuja suuresti ilahduttava yleinen kyytienhuutelutilaisuus, jossa jokainen kyytiä kaipaava ja sitä tarjoava voivat onnellisesti löytää toisensa.

Muuan nuorimies ilmoittaa ajelevansa Oulun suuntaan. Hän istuu lähelläni. Katson häntä, oikein kumarrun kohti ja ilmaisen halukkuuteni liittyä hänen matkaseurueeseensa. Sehän sopii herralle, joka avuliaasti kertoo vielä nimensä.

Koittaa leirin viimeinen päivä, viimeinen sessio vanhassa riihessä. Katselen ympärilleni. Järkytyksekseni tajuan, ettei minulla ole kalpeinta aavistustakaan, kuka paikalla olevista tarjosi minulle edellisiltana takapenkkipaikkaansa.

Hiki kihoaa kainaloihin. Olemme tiettömien taipaleiden takana, syvällä korpimaiden uumenissa, susien valtakunnan rajamailla. (Evijärven kirkonkylään on kilometrejä matkaa. Ainakin kaksi.) En pääse täältä ikinä pois, jollen löydä kyytiäni. Jään ypöyksin. Oman onneni nojaan. Susien ravinnoksi.

Hengitän syvään. Hätä ei ole tämän näköinen. Nyt vain kyselemään ihmisiltä miekkosesta, jonka nimi oli...

Jähmetyn silkasta kauhusta. Jonka nimi oli...?

Kurkkuun nousee jotakin koripallon kokoista. Kaivan, tongin, myllään aivojani. Vatkaan, viskon, vispilöin muistojani. Mitään ei tule mieleeni.

Ehkä isiltä perittyä tämäkin, tai mahdollisesti silkkaa eloonjäämiskamppailua: keksin konstin selviytyä. Ryntään seinään nastoitetulle paperiliuskalle, jolle kaikkien leiriläisten nimet on kirjattu. Sormeni juoksee riviltä toiselle, sarakkeelta seuraavalle. Tunnistan kyllä nimen heti kun näen sen. Sehän oli... ei tuo eikä tuo vaan...

MARTTI PÖNTYNEN!

Itseäni neuvokkuudestani päähän taputellen säntään kyselemään leiriläisiltä, tuntevatko he Martti Pöntysen ja missä Martti Pöntynen mahtaa viilettää. Muuan ystävällinen tyttö lähtee kädestä pitäen viemään minua Martti Pöntysen kammariin.

Kun pääsen poikain makuusaliin ja Martti Pöntysen tuntumaan, juurrun paikalleni kuin suolapatsas.

- Et se kyllä sä ollu.

Et se kyllä sä ollu. Jos joku vielä väittää minun hallitsevan sulavat, tahdikkaat sanakäänteet kriittisissä tilanteissa, hän lukekoon tämän tekstin ja tulkoon kanssani samaan lopputulokseen: näitä kömpelyyksiä ei isiltä peritä.

Siin minä seison, edessäni Martti Pöntynen, joka on, puistattavaa kyllä, jostakin muusta yhteydestä jäänyt mieleeni. Voisiko tämä ystävällinen lankkulattia nyt kiireesti avautua allani.

Ei voi.

Pioninpunaisena selitän minua tuijotteleville pojille, ketä oikeastaan etsin ja miksi. Kun heille valkenee, että kirmaan Ouluun lähtevän kyydin perässä, he korjaavat kuljettajan nimen Martista Mikaksi ja kertovat tämän sijaintipaikaksi suihkun.

(Tällaisissa tilanteissa hyvin vähän lohduttaa tieto siitä, että tuli nimen alkukirjaimen verran osuneeksi oikeaan. Ihan vain huomiona.)

Sitten ei muuta kuin huutelemaan kylpyhuoneen oven ja veden lotinan ja poikien tuijotusten läpi, että minä se täällä, tyttö matkalla Ouluun, mihin aikaan lähdetään, tavataanko pihalla, no niin, tavataan pihalla, kaikkea hyvää nyt sinne suihkuun sitten.

Luikin paikalta tietämättä vieläkään, miltä kyytini näyttää.


Ilmeisesti vuosi 2013 oli epäonnen aikaa noin laajemminkin, sillä toinen tarinani ajoittuu saman vuoden toukokuulle.

Olen lupautunut ystäväni häihin kuvaamaan vieraista potretteja. Tarjolla on hassua hattua, kartonkiviiksiä. Ohjaan ystävällisesti keksi-ikäisen pariskunnan kuvausareenalle. Tiedustelen, ovatko he kenties kiinnostuneita pukeutumaan näihin hassuihin tamineisiin. Kyllä ovat. Nyökyttelen, hymyilen:

- Hyvä, jää sitten mukava muisto teistä hääparille.

Mukava muisto hääparille. Onhan sekin tärkeää. Se että morsiamen vanhemmista jää valokuvan avulla mukava muisto hääparille.

Olin kätellyt heidät juhlapaikalle tullessani. Olin vieraillut heidän kotonaan. Muistaakseni he olivat itse tuolloin paikalla. Ainakin ystäväni isä.

Varmaksi ei tietenkään voi sanoa. Saattoihan se olla Martti Pöntynen.

Ja mitäs sä teet?

Muutama kuukausi sitten vietimme iltaa mieheni sukulaisten luona. Paikalla oli meille vieras pariskunta.

Tiesin kyllä miten se menee. Kun uusiin ihmisiin tutustutaan, ensin selvitetään nimet. Sitten työ.

Siinä me istuimme, sääret ristissä, ja minä yritin kadota. Älkää kysykö älkää kysykö älkää kysykö.

He kysyivät.

Mitäs te teette?

Annoin miehelleni puheenvuoron. Tein myös kaikkeni pitääkseni sen hänellä. Jatketaan vaan näistä maalämpöpumpuista, sehän on ihana aihe, eikö ketään kiinnostaisi tietää kuinka syvä porakaivon pitää olla ja minkä asteista alkoholia putkissa kiertää, oikeasti, nyt on elämänne tilaisuus varastoida kallisarvoisia tiedonjyviä päänsisäiseen siiloonne, mieheni ei jakele tietojaan kenelle tahansa (no jakelee, mutta teille hänellä on tiedonjyvien erikoistarjous).

Ei auttanut. Katseet kääntyivät minuun. Ja mitäs sä teet?

Tilannehan oli tuttua tutumpi, mikä minä olin siitä painolastia ottamaan. Kysyn itse uusilta ihmisiltä ihan samaa. Vaan turhaa oli henkinen ponnisteluni, tahdittomasti mätkähtäen painolasti tuli. Mutta ei hartioille tai sydämelle, vaan katalimpaan kohtaan kurkunpäähän. Sydänten kantamia punnuksia voi piilotella, mutta kurkkuun kertynyt kokkareinen paino on paljon vaikeampi kätkeä.

En tee mitään. Olen työtön.

En tee mitään oli tietenkin ylilyönti ja nolon uhmakas sellainen, mutta minkäs teet, joskus uhma on ainoa jolla kurkkuun aineellistuneen painolastin saa jollakin lailla naamioitua äänestä.

Työttömyydessä raskainta on sen sosiaaliseen statukseen töhertämä tahra. Olen säästeliäs luonne, asuntovelaton ja lapseton, sellainen pärjää taloudellisesti Suomen kaltaisessa yhteiskunnassa ilman vakituisia töitäkin. Olen taitava pitämään itseni touhukkaana enkä kuuna päivänä maatuisi osaksi sohvaani, joten passivoituminen on kohdallani epätodennäköinen diagnoosi. Mutta sosiaalisen statuksen raahaaminen kaikkialle mukanani uuvuttaa. Statustaan ei voi valita, korkeintaan oman asennoitumisensa siihen.

Aloin käyttää kiertoilmauksia. Olen työnhakija. Etsin töitä. Teen sijaisuuksia.

Kaikki se oli totta, mutta mikään siitä ei piirtänyt täyttä kelvottomuuden ympyrää ääriviivojeni ympärille. Ympyrä jäi sanavalintojeni ansiosta armollisesti vajaaksi.

Tuntui kestämättömältä sanoa asia niin kuin se oli: en käy töissä.

Joskus se jopa nitisti intoani tavata uusia ihmisiä, tai vanhoja, jos edellisestä tapaamisesta oli aika jättänyt. Taas kysytään, mitä minä elämässäni teen, joko olen saanut töitä. Tai vielä olettavammin: missä olet töissä. No en missään. Voidaanko nyt syödä tätä piirakkaa.

Työttömänä on vaikea hyväksyä sitä, että voi olla ihan tyytyväinen elämäänsä. Millainen hirveä ihminen muka nauttii elämästään, kun ei käy töissäkään? Käyttää yhteiskunnan varoja häikäilemättömästi elämänsä ylläpitoon ja kokee vielä tyytyväisyyttä siitä? Hyi. Sata raipaniskua.

Totuus on, etten minä siitä nauttinutkaan. Siitä että käytin hyvinvointivaltiomme etuja selvitäkseni työttömyydestäni. Nimenomaan siitä minä en nauttinut. Se oli se raskain osa.

Syyllisyys on työttömän kuluttavin taakka. Syyllisyys estää levollisuuden. Sitä kokee olevansa huonompi kansalainen. Yksi syypää talouden alamäkeen, osa sitä paisuvaa lukemaa, josta lehdissä kirjoitellaan. Taakka yhteiskunnalle, laiska ja hakijana ilmeisen lahjaton: lukuisat työhakemukset poikivat ruipelomaisen lukeman haastattelukutsuja.

Lehdestä sitten luin, että paikkoja pitäisi hakea valikoiden, antaa ymmärtää olevansa ehdottoman kiinnostunut juuri siitä paikasta jota kulloinkin tavoittelee. Sellaista vaikutelmaa ei saisi syntyä, että työnhakija lähettelee hakemuksiaan umpimähkään kaikkialle.

Lamaannuin. Mitä muuta työttömän työnhaku on kuin umpimähkäistä hakemusten nakkelua kaikkiin ilmansuuntiin?

Sitten sain puhelun. Työhaastattelukutsun. Menin. Hyvin pian tajusin peräkkäin kolme asiaa: 1. Olen näköjään ryhmähaastattelussa. 2. Hitto millaisessa joukossa kilpailen työpaikoista. 3. Ei tule mitään.

Paikalla oli ikäisiäni ja nuorempiakin hakijoita, joille oli karttunut jatko- ja lisäkoulutuksia, työkokemuksia, itsevarmuutta ja puhdasta intoa. Sitten olin minä. Ja se minä siinä soikean pöydän ääressä ajatteli, että jos minut koskaan valitaan mihinkään alani työpaikkaan, kaikki muut hakijat ovat varmaan kuolleet kinkkiseen epidemiaan.

Minut valittiin. Epidemiasta en ole kuullut puhuttavan. (Toki näinä aikoina on hyvä muistaa, että luihuakin luihumpi valemedia jättää kosolti olennaisia asioita kertomatta.)

Olen nykyään omalle alalleni työllistynyt päivätyöläinen. Luen lehtiä hieman keveämmin mielin. En arastele tavata uusia ihmisiä, joille elämäntilanteestani kertominen kuuluu tutustumisprosessiin. Entä koenko olevani parempi ihminen? No totta ihmeessä.

Eikö siitä todista jo tämä tekstikin: näin avoimesti kirjoitan työttömyydestäni. Nyt kun olen työllistynyt.

Iglu Himalajan katveessa

Törmäsin taannoin kirjablogiin. Sen nimi on Kirjojen keskellä. Blogin pitäjän nimi on Maija. http://kirjojenkeskella.blogspot.fi/

Viime vuonna Maija luki 82 romaania. Edellisenä vuonna 94. Sitä edellisenä 145.

Muutamissa kirjoista antamissaan arvioissa Maija valittelee lukujumia. Lukujumia. Maija, joka lukee vuodessa 145 romaania, ehtii siis kaiken kiireensä keskellä harrastaa vielä lukujumia.

Jossakin vilahtaa maininta miehestä ja lapsista. Maijalla on siis mies ja lapsia, ja silti hän lukee vuosittain keskimäärin 70 kiloa kaunokirjallisuutta, jonka palanpainikkeena hän nielaisee kevytrakenteisempia sarjakuvia, runoja ja lastenkirjoja.

Luultavasti Maijankin pitää syödä. Ehdottomasti Maijan pitää peseytyä. Peseytyminen on yleensä kerta- tai kaksikertaluontoista per vuorokausi, syömiseen pitää paneutua monta kertaa enemmän vastaavan aikamääreen sisällä.

En saa sovitettua näitä toimenpiteitä Maijan kiireiseen aikatauluun. Ehkä hän on yliluonnollinen ihminen, jonka keho puhdistaa ja ruokkii itse itsensä.

Minäkin rakastan kirjoja. Lukeminen on pitkäikäisin ja rakkain harrastukseni. Viimeksi tänään haaveilin iglusta, joka on rakennettu kirjoista. Minä asuisin siinä.

Äkkipäätä voisi siis otaksua, että minulla ja Maijalla on paljon yhteistä. Hän varmasti ilahtuisi mahdollisuudesta rakentaa oma kirjaiglunsa minun igluni naapuriin. Voisimme vaihdella iglujemme rakennuspalikoita. Keskustella niistä. Käydä päivisin kirjanmetsästysretkillä kuin kunnon eskimot ainakin. Käpertyä iltaisin iglujemme turvaisaan kohtuun upottautumaan milloin minkäkin seinän kirjalliseen tarjontaan.

Meissä olisi kuitenkin yksi perustavanlaatuinen ero. Siinä missä Maija olisi ahminut iglunsa seinävalikoimista jo puolet, minä mussuttaisin ensimmäisen kirjani ensimmäistä lukua. Sillä istu ja pala, minä olen hitain tuntemani lukija.

Yöpöydältäni kohoavat kirjojen Pyreneet, lukulistaltani pullistelee Himalaja. Joka vuosi, joka kuukausi julkaistaan uusia loistavia teoksia. Vuoristot sen kuin mittavoituvat, kohtuuttoman piittaamattomina siitä että täällä puuskuttaa yksi hitauden maisteri, perusteellisuuden dosentti - arvonimiä on kertynyt - jonka kapasiteetti töin tuskin riittää ensimmäiselle vuoristopolun opastetaululle.

Lyhyen matikan muinaisjäännös päässäni väittää, että jos lukee hitaasti, ehtii lukea vuodessa jokusen kirjan. Jos lukee nopeasti, ehtii lukea 145 kirjaa.

Pakko rauhoittua. Hengittää syvään ja ymmärtää, että ahdistus ei lisää lukunopeutta, eikä sillä ole myönteisiä vaikutuksia lukunautintoon.

Eikä ainakaan pidä mennä katsomaan Kirjojenkeskellämaijan seuraamia blogeja. Muuten saattaa valjeta, että työllistävän perheen, taukoamattoman lukemisen ja täsmällisen blogin pitämisen lisäksi Maija ehtii seurata sataaseitsemääkymmentäviittä eri blogia.

Nimistä päätellen valtaosa blogeista on kirjallisuusaiheisia. Minä en uskaltanut klikata auki yhtäkään, koska sitten pitäisi klikata auki toinen ja kolmas ja kaikki, koska sellaista on olla minä, ja jossakin blogissa joku voisi kertoa lukevansa vuodessa 250 kirjaa siinä perheen, työn ja parvekerosmariinien harventamisen ohessa, ja miten minä sen kestäisin? On niillä rajansa huonommuudentunteillakin.

Liian paksu perhoseksi

Monia pöhlöjä riitoja on kokeiltu, mutta tämänaamuinen oli mahdollisesti pöhlöin kaikista. Ei siksi että aihe olisi ollut pöhlö - aihe ei yltänyt pöhlöön. Se oli säälittävä. Säälittävistä aiheista saa kuitenkin taituruudella taikinoitua pöhlöjä riitoja.

En päästä sua ennen kuin sanot, puolisoni intti. Sano se.

Pyristelin, rimpuilin, me naisethan sen osaamme. Tukkani riippui märkänä, luumunvärinen pyyhe riippui ympärilläni, minä riipuin kuin nahistunut kukka itseni yli. En halunnut sanoa. Sanat olivat paksuja liukkaita toukkia kurkussani, kurkku täynnä limaisten toukkien vastahakoisuutta kuoriutua.

Edessämme oli eteisen peili, korkea, kiistaton. Olin astunut suihkusta, pysähtynyt, katsonut itseäni. Liimannut huomiotarrat tänne, tuonne, ylös, alas. Puristellut lihaani, huomiotarra tähän tähän tähän ja tähän.

Mieheni näki projektini, tarroja läiskivän katseeni. Hän tuli. Hän otti syliinsä. Hän sanoi: Sano perässä. Minulla on kaunis vartalo.

Ei siitä riitaa tullut. Se, mikä seurasi, ei ansaitse riidan arvonimeä.

Kauanko painiskelimme siinä, kaikki neljä, me ja meidän peilikuvamme. En pystynyt rykimään toukkia kurkustani, lykkimään niitä eteenpäin kielelläni, puristamaan niitä suustani. En jaksanut uskoa niiden sisältämään lupaukseen, siihen joka kantaa perhosia limaisen ulkokuoren alla.

Jossakin vaiheessa me sitten lopetimme, ei eteisessä peilin edessä voi koko lauantaipäivää painia.

Vuosia sitten olin teini (mikä ei ole oma vikani, kaikki jotka ovat koskaan olleet teinejä tietävät, että jokainen joutuu joskus rämpimään sen huuruisen hyllyvän suon läpi). Kerran, silloin teini-iässä, eräs läheiseni sanoi minulle yhtenä kesäiltana, että kannattaa muuten pitää varansa. Kun kilot alkavat karttua, ne karttuvat nopeasti.

Tässä se yhä on. Se kesäilta. Se on niveltynyt minuun kuin köynnöskasvi, villiviini, tahmeat rihmat solujen, kudosten ja asenteiden ympärille kiertyneinä. On mahdotonta ottaa sen latvasta kiinni ja nykäistä, vetää varovasti koko köynnös minusta kuin savikka perunapellosta, juurineen kaikkineen, tyydyttävänä kokonaisuutena. Se ei tule. Kisko miten mielit, se ei irtoa. Saat ehkä nypättyä irti muutaman senttimetrin itseinhoa, ja siihen työsi jää, turhauttavaan riipimiseen, lehtien sinkoiluun, tahmeisiin sormiin. Mutta juuri pysyy. Köynnös kiristyy. On mahdotonta yrittää repiä irti jotakin, mikä on ujuttautunut osaksi kaikkea.

En syytä läheistäni, joka tuona kesäiltana painavan köynnöksensiemenen pudotti. Hän ei tarkoittanut kylvää köynnöstä. Hän ei tiennyt mitä teki. Ehkä hän oli unohtanut, mitä on olla teini.

Istuuduin aamiaispöytään. Katsoin miestäni pöydän yli. Näin hänen alakulonsa, avuttomuutensa, hänen pettymyksensä. Hänen mielikseen, miksi en sanoisi hänen mielikseen.

Sillä hän on oikeassa: Valta on minulla. Minulla on valta muuttaa käsitykseni itsestäni, valta kasvaa asenteitani isommaksi, yhtä kesäiltaa isommaksi. Minulla on valta myrkyttää köynnös irti itsestäni. Minulla on valta käyttää tai jättää käyttämättä sanoja. Olen sitä mitä uskon olevani. Ja sanat tekevät siitä totta. Toukista poksahtelee perhosia.

Mutta joskus. Joskus on helpompaa rakastaa kaikkia muita paitsi itseään.

Suurin haaste on hyväksyä omat monttunsa. Omat kielekkeensä, myhkyränsä ja rotkonsa. Ja silti pitää itseään rakastamisen arvoisena.

Aurinko valui aamiaispöydälle, kieriskeli leikkeleiden välisissä solissa, hinkkasi kylkeään maitotölkkiin. Muotoilin niin rehellisen virkkeen kuin pystyin.

Haluan opetella uskomaan, että sinä näet minut kauniina.

Minusta se oli aika paljon luvattu. Sehän tarkoittaa, että minussa on halu uskoa paljon suurempaan. Siihen, että rakkaudella on voima muuttaa ihmistä.